Masennuksen juoksuhiekka

Tartun nyt tähän aiheeseen, koska tästä koko blogin kirjoittamiseni lähti. Masentuneena ei halua kuulla sanoja "otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni ja lähdet ulos". Tuo on niin... aaargh! Ärsyttävä lause. Tuon kuulee vain sellaisten suusta, jotka ei tiedä asiasta yhtään mitään ja joille masennus on sellainen kevyt homma, "mulla nyt tänään vähän masentaa, mutta huomenna on jo ihan hyvä olla". Kun on oikeasti masentunut, siis ihan sairautena, se ei mene päivässä ohi eikä kuukaudessakaan. Ja varsinkin tuo "vaan"-sana saa minun karvat nousemaan pystyyn.

Itse olen ollut niin pohjalla kuin pohjalla vaan voi olla. Silti tuntui, että olen juoksuhiekassa, jossa ei ole pohjaa ja vajoan yhä vaan alaspäin. Siitä ajasta en muista muuta kuin, etten jaksanut mitään muuta kuin nukkua ja syödä, lohturuokaa, herkkuja. Siksi lihoinkin 20 kiloa. Nyt saman määrän laihtuneena voin sanoa, että on hyvä olo, kun ei satu enää nilkkoihin, kun kävelee/juoksee, mutta suurin hyvän olon tekijä on kuitenkin se, että tietää olevansa välitetty. Eli siis kun on ihminen, joka välittää ja myös osoittaa sen. Murun kanssa nyt ollaan vuoden aikana muutaman kerran erottu, aina hänen aloitteestaan. Silloin on tuntunut, että elämältä on viety pohja. Minulle tärkeimpiä asioita elämässä on juuri se, että tietää, että joku välittää ja kun se ainutkin sellainen ihminen lähtee elämästä, tapahtuu romahdus.