Raiskattu - onneton, raiskaaja - onnellinen, miksi?

Olen ollut väsynyt. Muru pyysi anteeksi ja sai anteeksi, mutta minun ajatukset on sekavat. Rakastan häntä, mutta toisaalta haluan erota hänestä, kun hänen käytös tuskin jatkossakaan muuttuu ja jossain vaiheessa ollaan taas samassa tilanteessa.

Mulla oli viime yönä todella paha olla. Itkin, koska sain sellaisen paniikkikohtauksen, että en yhtään tiennyt mitä tehdä. Olisin halunnut jutella hänen kanssaan, mutta hän vain pakeni (sanoi menevänsä nukkumaan). Minun kädet oli osittain tunnottomat, jalat vapisi, kylmää hikeä puski, henkeä ahdisti ja päässä humisi. Olin niin paniikissa, että mietin jo kaikenlaista sillalta hyppäämistä ja sellaisia.

Kysyin päivällä häneltä, rakastaako hän minua ja sain myöntävän vastauksen, mutta miksi minusta ei tunnu siltä, että se olisi totta? Minäkin kyllä rakastan häntä, mutta en ole onnellinen. Sen muuttaisi hänen suhtautumisensa minuun. Jos hän oikeasti osoittaisi sen, että haluaa auttaa minua (kuuntelemalla). Mä itse olen aina ollut valmis kuuntelemaan hänen huoliaan (rahahuolia, pelaamisongelmasta johtuvia huolia yms.) ja jopa tarjoutunut auttamaan, mutta hän ei koskaan tarjoa apuaan. En tiedä mitä hän voisi sitten tehdä, mutta voisi hän edes kysyä, että "voinko tehdä jotain". Sekin saisi minut tuntemaan, että hän todella on kiinnostunut ja välittää.

Päivällä alkoi ahdistaa uudestaan, kun kuulin oman elämäni kannalta maailman inhottavimman tyypin (miehen, joka monta vuotta sitten raiskasi minut ja sai teollaan aikaiseksi sairauteni pahenemisen) menneen kihloihin. Sellaisella sialla on siis oikeus onneen ilman minkäänlaista rangaistusta, mutta mulla ei ole.

Ilonako? Ei, pikemminkin suruna...

Tämä on taas niiden päivien sarjoja, jolloin ei onnistu mikään. Olen pettynyt, itseeni ja kaikkeen. Kaikki ihmiset hyökkäilee sanomisillaan minun päälle. Väsynytkin olen, liian väsynyt. Ei jaksaisi muuta kuin nukkua. :( Vettä pitäisi jaksaa juoda, mutta kun en jaksa sitäkään.

Huomenna pitäisi lähteä hakemaan minun mekkoa. Se on ollut yhdellä tutulla LAINASSA 1,5 vuotta. Ärsyttää tuollaiset ihmiset, jotka lainaa eikä älyä palauttaa.

Ihmisten paha olo, taas kerran

Netissä liikkuu taas yksi kouluampumiseen viittaava uhkaus. Ihmisten paha olo siis näköjään jatkuu edelleen. Sitä en vaan käsitä, että jos itsellä on paha olla, miksi pitää muitakin vahingoittaa. Mieleltään todella sairas täytyy sellaisen ihmisen olla. Siis joo toki tulee itselläkin huonona päivänä sanottua joskus pahasti, mutta sanominen on vähän eri asia kuin tekeminen.

Tulee tästä aiheesta mieleen aina Gary Julesin biisi Mad world, kun se soi silloin Jokelan tapauksen jälkeen joka paikassa.

Ihmisten pahoinvointi

"Ja yksi juttu vielä: en viinapäitä siedä.
Vain herrasmies voi minut sulattaa". 

Yllä oleva teksti on Kirsi Rannon Rotunainen-nimisestä biisistä ja sopii tähän blogikirjoitukseen.

Viimeaikoina tuo viinanpiru on aiheuttanut liikaa ikävyyksiä. Ihmisiä katoilee ja jopa kuolee sen takia. Lisäksi se voi aiheuttaa ei-toivottavia tapauksia. Tulee niin paha mieli niistä. En ole koskaan oikein välittänyt alkoholista ja inhoan humalaisia. Olen nähnyt juoppoja elämäni aikana ihan tarpeeksi. Ketään en halua määrätä, ihmiset saavat elää niinkuin haluavat, mutta jokaiselle minua kohtaan yritteliäälle miehelle olen sanonut, että juoppoja en voi sietää. Jos joka viikonloppu on pullon perään, niin saa minun puolesta sitten mennä koko mies, oli kuinka mukava tahansa noin muuten. Joskus voi tietenkin ottaa, mutta änkyräkänniläiset on inhottavia ja ahdistavia. Itsekään en sentään mikään absolutisti ole, sillä joskus, ehkä kerran kuussa otan pari drinkkiä, mutta en humalatarkoituksessa.

Liittyen tuossa alla olevaan tekstiin: Mieleni on usein yhtä musta, jos ei mustempikin kuin tämä kuva.

                                           

Sitten, koska tämä blogini käsittelee mielenterveydellisiä häiriöitä, masennusta ja sen sellaista itseni puolesta, niin mainitsen nyt niistäkin. Ikävää luettavaa nämä kaikenlaiset ihmisten henkiset pahoinvointitapaukset, jotka on purkautuneet toisen ihmisen vahingoittamisena tai jopa tappona. Ihmisten pitäisi oikeasti huolehtia paremmin läheisistään, kysyä kuulumisia eikä vain ohittaa olan kohautuksella. Itse olen todella yksinäinen. Minulta ei kukaan kysele kuulumisia, vaikka itse toisilta kyselenkin. Ja voin sanoa, että voin henkisesti pahoin. Ei kuitenkaan tulisi mieleenkään jotain toista vahingoittaa oman pahan oloni takia. Toisaalta itseni vahingoittamista olen monesti miettinyt ja kuten 7. helmikuuta julkaistussa blogissani kirjoitin, olen joskus jopa tehnyt sellaista.

Yksikin Enkeli-Elisa on liikaa!

Löysin pari kuukautta sitten netistä Facebookin kautta Enkeli-Elisan. Enkeli-Elisa on blogi, jossa isä ja äiti kertovat tuntemuksiaan sen erään päivän jälkeen. Eli Elisa oli teini-ikäinen tyttö, jota kiusattiin, mutta hän ei halunnut "vaivata" asialla vanhempiaan tai ketään vaan kirjoitti siitä mieluummin päiväkirjoihinsa. Elisa ajautui kiusaamisen takia viimeiseen tekoonsa, jonka vuoksi hänestä tuli Enkeli. Haluankin nyt tämän blogin myötä herättää keskustelua kiusaamisesta, yksin jäämisestä/jättämisestä ja niiden seurauksista.

Kiusaamista on monenlaista, henkistä (haukkumista, syrjimistä, mollaamista) ja fyysistä (tönimistä, lyömistä, hakkaamista) ja kaikki niistä jättää yhtä suuret arvet kiusattuun.

Itse olin peruskoulussa 5.-9.-luokilla koulukiusattu. Minulla se oli henkistä kiusaamista, eli syrjimistä ja haukkumista, silti se sattui. Asialle yritettiin vanhempien, opettajien ja rehtorin taholta vaikuttaa, mutta ei kiusaamista onnistuttu lopettamaan. Peruskoulun jälkeen lähdin opiskelemaan toiselle, vieraalle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään. Syrjiminen vain jatkui, vaikka ihmisetkin vaihtui huomattavasti vanhempiin (aikuisiin) ihmisiin. Peruskoulussa olo oli vielä ihan ok, kun oli kuitenkin kaksi kaveria, joiden kanssa olla, mutta ammattikoulussa ei ollut edes yhtä kaveria. Siitä se alamäki alkoi. Vuoden sitä kestin sillä tavalla, että olo oli suht normaali, mutta sitten tapahtui jotain.

Sain kesken koulupäivän paniikkikohtauksen, jota en tietenkään tunnistanut, kun en ollut ennen sellaista kokenut, ettei hengitys kulkenut kunnolla. Menin terveydenhoitajan vastaanotolle, joka epäili heti paniikkikohtausta. Sain sairaslomaa, jonka vietin yksin asuntolassa.

Yleensähän käytäntö on, että kun joku on pois koulusta ja palaa poissaolopäivänsä jälkeen takaisin, hänelle mainitaan, jos on ilmoitettu koepäivämäärä, mutta ei minulle koskaan mitään kerrottu enkä hoksannut itse kysyä, kun tosiaan olin yksinäinen. Lopulta aloin sitten itse kysymään luokkakavereiltani, onko jotain koepäivää ilmoitettu, mutta en silti saanut vastaukseksi muuta kuin "olis se sulle selvinnyt eilen, oma vikasi, kun et ollut koulussa". Ja se oli jo sitä aikaa, kun poissaoloja minulla oli aika paljon, johtuen väsymyksestä, joka taas johtui masennuksesta, jota en itse tiedostanut.

En nyt ihan muista, ei tainnut aivan samoihin aikoihin tuon ensimmäisen paniikkikohtauksen kanssa olla tämä seuraava, mutta kumminkin myöhemmin olo vain paheni, tuli itsemurhayritys ja taas sairaslomaa. Tosin silloin sain ajan myös mielenterveystoimistoon, jossa minulla tosiaan todettiin sitten keskivaikea masennus, joka muuttui myöhemmin vaikeaksi. Kun olin kävelemällä menossa sinne mielenterveystoimiston sairaanhoitajan (tai mikä olikaan) vastaanotolle, niin eiköhän pari luokkakaveriani ollut sattumoisin nähnyt minut jostain autosta keskellä päivää kaupungilla, kun en siis ollut koulussa ja tuli viesti, että miksi lintsaan. Huoh... sekin tuntui niin pahalta. Muuten ei kyllä kyselty mitään, miten voin, mutta heti, jos nähtiin heidän mielestään väärään aikaan väärässä paikassa, niin silloin kyllä oltiin haukkana kimpussa.

Nämä monen vuoden takaiset tapahtumat vaikuttavat minussa vieläkin. Masennus ja ne tuntemukset eivät ole hävinneet mihinkään. Ja nykyään tunnen ihan samoja tuntemuksia, sillä ei oikein ystäviä ole ja yksin tulee ajateltua kaikenlaisia ikäviä juttuja, vaikka ei saisi. Onneksi nykyään kuitenkin on tuttu ympäristö ja vanhemmat, vaikka heille en mielelläni puhu mitään näitä asioita. Syynä siihen on se, kun ensimmäisen kerran sanoin heille meneväni mielenterveystoimistoon, pitivät minua hulluna. Ihan tavallisten ihmisten paikka se on näistä ennakkoluuloista huolimatta.

Se, miksi kirjoitin tämän, halusin herättää ihmiset. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Kysykää ystäviltänne heidän kuulumisia. Älkää jättäkö yksin.