Toinen ilmestyminen

Äiti tuli tänään minun lähelle ja käski kokeilla toista rintaansa tietystä kohdasta. Siellähän se taas oli, kova patti. Äidillä on tässä kuussa aika syöpäpolille, koska hänellä on vuosi leikkauksesta ja jos äidin viime aikaiset kivut, kamala väsymys ja tuo nyt löytynyt patti on taas sitä mitä vuosi sitten, taas ollaan leikkauspöydällä. Se patti sijaitsee samassa kohtaa, josta edellinen kasvain leikattiin. :/ Viime kesä meni ahdistellessa sitä ja tämä kesä taitaa mennä samoissa merkeissä. Ei oikein osaa auttaa eikä tiedä miten olla tuossa tilanteessa ja silti haluaisi jotenkin helpottaa toisen oloa.

Ja sitten on vielä yksi asia, joka ahdistaa: meidän koira on alkanut oirehtia välillä vanhuuden oireita, oksentelee ja ei jaksa enää niinkuin ennen. Voi olla, että on hänen viimeinen vuosi. Koira täyttää syyskuussa 16 vuotta ja sitä hänen tulevaa poismenoakin olen surrut jo etukäteen niin, että usein itken itseni uneen. Ja joo, kutsun koiraani persoonapronominilla, koska hän on meillä saman arvoinen perheenjäsen kuin muutkin, vaikka ei sohvalle tai keittiönpöydän ääreen pääsekään.

Asiasta kolmanteen. Ex-Muru kävi täällä kylässä pari päivää sitten. Mielessäni haikailen hänen peräänsä, mutta järkeni sanoo, että hän jättää taas minut sitten kun hänellä itsellä alkaa mennä huonosti, joten ei kannata haikailla. 

Tämä esittää sitä myllerrystä, joka minun sisällä on tällä hetkellä noiden kaikkien asioiden tiimoilta.
Ja lisäksi ilmentää sitä millaisena epämääräisenä mustana möykkynä näen sen äidin mahdollisen syövän.

Onko nyt syksy vai onko minun keho aikaansa edellä?

Kenpä tietäis sen... meinaan sen, miksi minun vuosittainen syksyn masennuskausi on tullut jo nyt. Ei kauheasti hymy irtoa. Ei myöskään väsytä, mutta ei jaksa tehdäkään juuri mitään. Niin ja se ahdistuksen peikko on taas astunut asumaan minuun. Jatkuvasti henkeä ahdistaa ja rinnasta puristaa.

Laitatin kampaajalla joku aika sitten pinkin raidan hiuksiini. Se on aika haalistunut jo, joten kävin ostamassa pullon Crazy Coloria. Pitäisi joku päivä jaksaa värkätä se tuonne päähän. En ole ennen itse värjännyt hiuksia, joten saa nähdä mitä siitä tulee.

PS. Ne äidin syövän etäispesäkkeet on löytyneet. Ne on maksassa ja jossain kylkikuopassa. Niiden pitäisi lähteä sädehoidolla, joka alkaa ensi kuussa.

 "Mut mä luulen, että just valtion hommat vaan sopiikin meikäläiselle. No eiks niissä just niinku väistellä varsinaista työtä? Ja tämmösessä väistelyssä meikäläinen on siis suorastaan mestari."

-Uuno Turhapuro muuttaa maalle-

Hulluutta

No niin, nyt olis vähän muokattu blogin ulkonäköä. Alkaa näyttää siltä mitä mä hain.

Sen sijaan tämä sairaus tekee minut hulluksi! Minun mielialat senkun menee vaan alemmas. Onneksi minun hiukset on sitä laatua, ettei kovin helposti rasvoitu. Tuli tuossa nimittäin oltua pesemättä hiuksia useita päiviä. Ei vaan jaksanut mennä suihkuun eikä pestä edes lavuaarissa. Ja Murulle kun olen alakuloisuudestani puhunut, niin hän on vaan silleen "aha. Ok."

Paniikkikohtauksiakin on ollut useita viime päivinä. Ihan sellaisia vapinan ja kylmän hien kanssa tulevia kohtauksia. :/ Silloin iskee aina epätoivo, kun ei tiedä mitä mitä tehdä ja kenelle kertoa asiasta, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän ja terveyskeskukseen ne ei ota, kun siellä on lääkäripula ja ainoastaan akuutit potilaat hoidetaan. Niin no, mitäpä mä siellä. Ei ne tälle enempää voi mitä minäkään. Ja se minun psykologi ei ole vieläkään töissä. Olen jotenkin ymmärtänyt, ettei hän palaakaan töihin, eli en tiedä mitä tässä tekisi, kun apua tarvitsisi. Onhan niitä psykiatrisia sairaanhoitajia, mutta olen elämäni aikana niin monta sellaista kokeillut, että olen pettyny. Ei heistä oikein kukaan osannut auttaa minua sillä tavalla niinkuin tämä psykologi.

Ai niin, äiti kävi syöpäkontrollissa viime viikolla eikä syöpäsoluja löytynyt verestä. Mutta se joku pesäke on silti ilmeisesti jossain olemassa. En vaan tajua, että jos se on olemassa, miksei se sitten näy veressä? No, ei minun tarvi ymmärtääkään. Hän joutuu syömään seuraavat viisi vuotta jotain lääkettä siihen.

Kuukausi ei ole vielä mitään

Kuukausi ei ole vielä mitään, kun on kyse syövästä. On tullut rippijuhliin kutsu ensi kuun puoliväliin toiselle puolelle Suomea. Äiti ei sinne voi lähteä ja kutsun lähettäjä (minun sisko) ei sitä ymmärrä. Hän sanoi vain "onhan sulla kuukausi aikaa parantua". Voi huoh. Ei näin. Ei kuukaudessa parannuta tuollaisesta leikkauksesta.

Sitten toiseen asiaan, tosin liittyy samaan aiheeseen. Toinen siskoni oli kertoillut ties kuinka monelle tuosta äidin sairaudesta (myönsi itse ja sanoi vielä, ettei edes tiedä kuinka monelle on kertonut) ja nyt tulee puolitututkin ihmiset kaupassa kyselemään (miten ne kehtaa? itse en ainakaan kehtaisi, en kaupassa enkä missään muuallakaan kysyä toisen saurauksista). Ei ole kivaa. Niin, mullahan on tämä blogi, mutta tämä on anonyymi eikä tästä tiedä kukaan minun tuttu eikä ole edes paikkakuntaa mainittu. Ja mä en ole muille kuin Murulle sanonut, mutta hän on minun mies eikä hän kyllä kenellekään sano. Ja kenelle edes sanoisi, kun ei hän asu samalla paikkakunnalla eikä hänen tutut tunne minun äitiä. Eli ainut jutun levittäjä on minun sisko.

"Samoin on sinun kanssasi, rakkaimpani, sinunkin elämälläsi on tarkoitus. 

Sinusta on luotu Uunolle tommonen seksiopjekti."

-Rautakauppias Uuno Turhapuro - presidentin vävy-

Varoitus: sisältää jokseenkin ällöttävää sisältöä

Äiti tuli kotiin päivällä. Hänellä roikkui verta keräävä pussi vyötäröllä. Se kerää sitä ns. pahaa verta. Leikkaus meni muuten hyvin, mutta... sitä ns. vartijasolua ei löytynyt. Toisin sanoen se syöpä on vielä olemassa jossainpäin kehoa ja voi uusiutua pahana milloin tahansa. :/ No, onneksi pääsi kotiin kuitenkin.

Ei ole ehkä hyvä tähän yhteyteen tätä laittaa, kun äidillä on pahempia huolia, mutta koska tämä on minun "päiväkirja", laitan silti. Edelleen painon kanssa kamppailen. Olen pettynyt. Löysin pari päivää sitten askelmittarini ja nyt illalla vasta tajusin katsoa paljonko mulla on päivän aikana kulunut kaloreita. Vastaus: 234. Siis päivän aikana. What??? Askelia kertyi kuitenkin yli vaadittavan 10 000. Ehkä olisi pitänyt pistää vauhtia enemmän.

Tässä nyt kuitenkin minun vatsa viime vuodelta tähän aikaan ja päivitetty versio:

Kummassakin kuvassa siis sama paita.

"Apua? Aivan. Sitä neitokainen totella  tarvitsee mikäli aikoo selviytyä rakkauteni hyökyaallosta."

-Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla-

Leikkauspäivä

Tänään se oli sitten se päivä. Äiti leikattiin. Mulla ei ole mitään käsitystä miten sillä on mennyt siellä sitten. Isä oli saanut äidin puhelimella kiinni, mutta ei hän ilmeisesti ollut juurikaan mitään muuta sanonut kuin, että leikkaus on ohi ja hän on heräämössä. Hänen piti ennakkotietojen mukaan päästä huomenna pois, mutta ei kuulemma välttämättä pääsekään. Miksiköhän ei? Mitähän äiti jätti taas kertomatta? Mitä siellä leikkauksessa on sattunut? No, eiköhän se joskus selviä.

Mulla vaan pikkuisen pelottaa. Tädin naapuri oli vasta kuollut rintasyöpään. Eli kyllä siihen myös kuolee, nykypäivänäkin.

Tällaisen ostin äidille äitienpäivälahjaksi (siis tuon tuikun, tuo alusta
äidillä oli jo ennestään). Tällä Kastehelmi-sarjalla on nyt joku juhlavuosi.

Tänään katselin ikkunasta ulos, kun orava varasti linnunsiemeniä kupista ja piilotti niitä maahan. Mikähän idea siinäkin oli. No, mä kostin ja menin ottamaan kuvan. Mitäs tunkeutui meidän pihalle. Onhan se kyllä söpö otus, mutta en pidä sen tavoista.

"Katos juttu on sillä tavalla, että minä en halua nähdä kännissä ollenkaan tuttuja naisia, kun vierastakin olis saatavissa vaikka millä mitalla."

-Uuno Turhapuro-

Vaikeaksi tekeytyvä perheenjäsen

Äidille tuli leikkausaika tänään. Se on 12.5. Ja sen leikkausaikatiedon mukana tuli pahantuulisuus. Koko ajan kärtyää jostakin pikkuasioista. Minun ei kestä olla hänen kanssaan samassa huoneessa kahta minuuttia, kun tämä alkaa jo huutaa milloin mistäkin. Kuten: "etkö sinä nyt osaa? minunko se pitää taas tulla näyttämään." (vaikka kyllä osasin. Tekeytyy vaan muka korvaamattomaksi, huoh). Ja koirallekin tiuskii "mene helvettiin siitä". Ja eihän se raukka ymmärrä mitä se on muka tehnyt. Ja sitten on vielä tämä: "ette te ole ollenkaan kiinnostuneita minun leikkauksesta". Siis miten se kiinnostus pitäisi osoittaa? Kyselemällä koko ajan? Ja siis mä olen kysynyt kaiken oleellisen ja enempää en enää keksi.

No, tänään mä otan mansikkanaamiaisasuni, puen sen päälle ja lähden baariin. Kai sieltä seuraa löytyy. Ties vaikka miesseuraa. Niin, Murua kun en välttämättä oikein kauaa enää jaksa. :( PS. Tänään tuli uusi ennätys: ollaan oltu Murun kans tasan puoli vuotta yhdessä välillä eroamatta. Niin siis kun yhteen väliin oli vähän vaikeuksia tuossa yhdessä pysymisessä, lähinnä tämän miehen puolelta. Nyt vaan alkaa tuntumaan, että hän itse karkottaa minut kauemmas ja kauemmas noilla tempauksillaan.

Neuvontapäivä

Käytiin tänään sen lakimiehen luona. Testamentti on laadittu huomiseksi ja meillä on taas aika sinne testamentin tarkistusta varten (tänään oli lähinnä sellainen neuvontapäivä). Sen lakimiehen puhuessa mahdollisista riitatilanteista siinä vaiheessa, kun siskoni saavat tietää testamentista, minun sydän alkoi hakata ihan hulluna ja verenpaine tuntui nousevan kohisten. Myös ahdistusta on ollut ilmassa koko päivän. Ehkä tämä tästä.

Äiti sai tänään tulokset siitä rintatutkimuksesta. Kasvain on pahanlaatuinen, 2,5 cm x 2cm. Levinneisyydestä ei vielä tiedetä.

Tästä kaikesta johtuen minun päätä särkee, joten taidan mennä nukkumaan.

Syitä asioihin

Joku kysyi miksi olen perintöasioita nyt jo järjestämässä ja mistä päättelen, että äiti kuolee tähän sairauteen. Niin, siis minähän en niitä perintöasioita ole järjestämässä vaan äiti, joka haluaa saada asiat järjestykseen mahdollisimman nopeasti. Ja testamentit ja semmoiset tehdään siksi nyt, ettei niitä voi jälkikäteen tehdä. Ja eipähän sen testamentin takia tarvitse sitten aikoinaan tapella sisarusten kanssa perinnöstä, kun siinä sanotaan kenelle mikäkin osa kuuluu. Että näin.

Ja sitten se mistä päättelen, että äiti kuolee. Niin, siis lääkäri oli sanonut, että perjantaina, kun tulokset tulee, on turha odottaa hyviä uutisia ja oli peloiteltu niillä hoidoilla ja muilla.

Ah, sinä palasit

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että minun psykologi on ilmeisesti lopettanut työnsä, ainakin toistaiseksi. Ei tästä ole kuin muutama päivä, kun sanoin, että en mä sen puljun (mielenterveystoimiston) palveluita nyt ole tarvinnutkaan. No, se oli silloin se, nyt tarvitsisin. Eli ei mennyt viikkoakaan, kun aloin tajuta mitä on tapahtunut. On ihan sairas ahdistus. Koko ajan ja joka päivä on sellainen kuristava tunne kurkussa ja käsissä on tunnottomuutta. Ahdistus on palannut. En tiedä mitä tässä tekisi. Haluttaisi pääsiäiseksi pois. Muru on kuulemma koko pääsiäisen töissä. Niin no, mutta onhan hän välillä kotona. Kaipaan vaan sitä syliä ja tunnetta, että on joku tuki, siis fyysinen tuki. Tällä hetkellä ei ole muuta kuin tämä blogi, johon purkaa tuntojaan. Eniten mulla ahdistaa tieto äidin menettämisestä, mutta sitten tämä perintöhässäkkä. Mitään perintöä ei olla vielä edes jakamassa ja tämä yksi on haukkana kyselemässä omaisuudesta, huoh.

Perintöasioita

Mieti, jos olisit juuri saanut tietää olevasi kuolemansairas ja lapsesi/ystäväsi alkaisi samantien kysellä sinun omaisuudesta (perintöä ajatellen), miltä se tuntuisi? Minun mielestä aivan hirveältä. Näin pääsi meillä käymään. Siskoni alkoi heti kysellä äidin syöpädiagnoosin jälkeen omaisuudesta perinnön toivossa. Ja kyseli vielä isänkin omaisuudesta. Isä ei ole hänen biologinen isä, joten häntä siskoni ei tule perimään (on oman isänsä jo aikoinaan perinyt). Minun mielestä on törkeää ja helvetin ahnetta tuollainen käytös.

Tänään oli trullipäivä. Meidän oven takana ei käynyt kuin kaksi noita-akkaa (yhdellä kertaa nekin), onneksi. En kuitenkaan tällöinkään avannut ovea. En ollut trullituulella. Niin, eikä mulla olisi ollut karkkia ja rahalle mulla on parempaakin käyttöä kuin jakaa sitä joillekin virpojille, varsinkin nyt kun elämäntilanne muuttui näin nopeasti. Pitää tehdä vähän papereita lakimiehen kanssa (perintöä varten sitten joskus) ja se maksaa.

Ne noita-akat vaan oli aika tyhmiä. Ne soitti ovikelloa ainakin kuusi kertaa ja seisoivat oven takana odottamassa sen avautumista viisi minuuttia vähintään. Ei oveaan ole pakko avata, jos ei halua. Ei ollut vanhemmat tainneet "valmentaa" lapsiaan oikein. Mulle ainakin lapsena sanottiin, että jos ei ovi avaudu ekalla ovikellon soitolla, lähdetään pois ja jos avautuu, pitää kysyä, saako virpoa eikä vaan alkaa virpomaan suoraan (ei kaikki tykkää).

"Sais tuo peppu vähän enempi pyörähdellä tollai kävellessä, jäis niinku parempi muisto."

-Professori Uuno D.G. Turhapuro-

Tajunta ei ihan vielä ole tavoittanut minua

Niinhän siinä sitten kävi, että äidiltä löydettiin toisesta rinnasta pahanlaatuinen kasvain. :( Tulokset tulee vasta viikon päästä, mutta lääkäri pystyi kuvista heti sanomaan mikä siellä on. En ole vielä oikein tajunnut mitä on tapahtunut, mutta luulenpa, että sitten kun tajuan, tulee romahdus. Viimeistään sitten viikon päästä, kun se vahvistus tulee.

Mulla on huono omatunto. On sellainen olo, että äidin syöpä on minun syytä, kun olen vaivannut häntä olemalla huono tytär. En ole jaksanut siivota ja äiti on sitten tehnyt sen (vaikka ei olisi tarvinnut). Mutta minun jaksamattomuus taas on johtunut minun omasta sairaudesta (masennus). Syövän syntymisen yksi selittävä tekijä kun on stressi. Mutta äidillähän tässä suurin huoli on, minun murheet ei ole mitään sen rinnalla.

Löysin kaupasta viimein näitä mitä olen hakenut jo jonkun aikaa.