keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Rasittava anoppi

Voi että mulla käy anoppi hermoon. Vauva onneksi pelasti minut tänään pahemmilta verenpaineen nousuilta, kun sattui olemaan just nukkumassa, kun rouva saapasteli sisään. Hän ei nimittäin kauaa meillä viihtynyt just siksi, ettei vauva ollut hereillä.

Yhtenä päivänä hän kiikutti meille kellon, kun häntä kuulemma kauheasti häiritsi, ettei meillä ollut seinäkelloa. Ei se meitä vaan ole häirinnyt ja mehän täällä asutaan. Kelloja on muutenkin joka paikka täynnä: tietokoneessa, tabletissa, puhelimissa, ranteessa... Eihän se tosin tuollaiselle riitä, jolla on kello vessassakin. Siis kyllä, anoppilassa on seinäkello vessassa. Katsotaanko siitä kenties kauanko vessassa menee vai?

Olen muuten ollut täysin ilman särkylääkkeitä jo yli viikon. Viikko sitten maanantaina söin viimeisen. Enää ei ole tarvinnut. Alan siis kai toipua leikkauksesta.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Lääkkeistä

Minun päivittäiseen lääkitykseen epilepsialääkkeen lisäksi kuuluu Sepram, joka on estämään uusiutuvaa masennusta ja paniikkikohtauksia. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, raskausaikana Sepramin annostusta piti vähitellen pienentää ja lopulta se olikin enää 1/4 tablettia. Nyt kun raskaus on ohi, en ole sitä annostusta kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi nostaa, joka on minusta hyvä asia. Mutta silloin vanhempieni luona ollessa, jolloin mulla oli se lääke kotona, huomasin, etten ihan ilman pärjää (tulee huimausta, joka on vieroitusoire kyseisestä lääkkeestä). Paniikkikohtauksia ei ole kuitenkaan tullut, joten mitäpä tuota annostusta nostamaan.

Poika täytti maanantaina kaksi viikkoa, joten hän pääsi ensimmäistä kertaa ulos, tosin vain kymmeneksi minuutiksi aluksi. Nyt ollaan käyty jo kuitenkin kaupassakin asti ja hyvin meni. Hän ei edes tiennyt käyneensä missään, kun nukkui niin sikeästi. On kyllä muutenkin niin rauhallinen vauva, etten ole noin rauhallista ikinä tavannut. Hän itkee vain, jos on oikeasti joku hätä (nälkä tai märkä vaippa). Mä kerkesin kuitenkin pelätä saavani sellaisen hermoheikon vauvan, joka itkee koko ajan ja heräilee pienimpäänkin rasahdukseen. Tämä siksi, että tosiaan söin mielialalääkkeitä raskausaikana, mutta ei ne onneksi ainakaan siihen vaikuttaneet. Toisaalta, tiedän yhden toisenkin, joka söi raskausaikana tuota samaa lääkettä ja lapsesta tuli ihan normaali.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Elämäni pisimmät kolme tuntia

En ole tästä tänne vielä kirjoittanut, joten kirjoitan nyt. Vielä sairaalassa ollessamme vauvalle tehtiin tietenkin kotiinlähtötarkastus. Siinä lääkäri sanoi, että sydämestä kuuluu joku sivuääni. Siitä meni kolme tuntia, kolme pitkää tuntia, jotka meidän piti odottaa päästäksemme sydämen ultraäänitutkimukseen. Ei siellä onneksi mitään vakavaa ollut. Vauvan sydämen kammioiden välissä oli reikä. Se on kaikilla vauvoilla, mutta kaikilla se ei ehdi umpeutua syntymään mennessä. Se umpeutuu sitten itsekseen, kun lapsi kasvaa. Kesäkuussa on sitten sydämen kontrolli.

Eilen tuli postissa kotiinlähtötarkastuksen epikriisi ja siinä(kin) minun ikä oli merkitty väärin "26-vuotiaan naisen ensimmäinen lapsi". Mä olen kyllä 27. Joo, naiset yleensä ei pistä pahakseen, jos ikä vähän alenee, mutta se on kuitenkin tuon lapsen virallinen paperi, niin olisi se nyt kiva, jos siinä äidin ikä olisi oikein. Eikä ollut muuten ainut paperi, jossa minun ikä luki väärin. Ja se lääkäri vielä kysyi minun ikää ja silti kirjoitti väärin. Sairaalassa ovat töissä eivätkä osaa laskea henkilötunnuksesta ikää. No, pitää soittaa sinne maanantaina tuosta asiasta. 

Samoin ajattelin soittaa kirkkoherranvirastoon, että saa ristiäisasiat kuntoon. Minun kaveri ihmetteli, miten me ollaan voitu päättää nimi ennenkuin ollaan edes nähty lasta. Voi kuule, ihan hyvin. Se on päätetty jo viime syyskuussa eikä sitä tarvinnut vaihtaa lapsen nähtyämme. Ihan on nimensä näköinen.

Muru on ollut eilisestä asti minun isän kanssa meidän mökillä pudottamassa lumia katolta ja tietenkin rentoutumassa samalla. Sitä lomaa kun Murulla on niin harvoin. Isyyslomahan hänellä nyt on, joka hänen kuuluisi viettää meidän kanssa, mutta ei minua haitannut, että hän meni avuksi. Isä kuitenkin apua tarvitsi. Huomenna hän sitten tulee kotiin ja menee vasta pääsiäisen jälkeen töihin.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Kallein aarre

Meille syntyi viikko sitten 7.3. keisarinleikkauksella pieni poika. Mitat oli 3100 grammaa ja 46 senttiä. Perjantaina päästiin pois sairaalasta ja on tämä aika tässä viikon aikana ollut kyllä melkoista baby bluesia. Minua itkettää ilman syytä, jopa kaupassakin. Väsymys on ihan hirveä. Olen kyllä niin onnellinen tuosta lapsesta, mutta nämä leikkauksen jälkeiset oireet on ihan kamalia. Kivut on niin kamalat, ettei aluksi päässyt itse sängystä ylös eikä vieläkään joka kerta pääse. Vessaan ei siis kestä olla kiire. Joudun pistämään päivittäin verenohennuslääkettä ihoon. Itse en pysty pistämään piikkikammoni takia, mutta meillä on minun äiti ollut perjantaista asti apuna, niin hän pistää minua. Keskiviikkoon asti sitä pitää pistää. Täytyy kyllä sanoa, ettei me oltaisi pärjätty ilman äitiä. Nämä minun mielialanvaihtelut on niin rajuja.

Imetys tekee niin kipeää, etten kykene siihen. Sen sijaan lypsän maitoa pulloon ja juotan siitä. Sama kai se on mistä hän sen rintamaidon saa. Lisäksi joutuu antamaan korviketta, kun minulla ei riitä maito. Poika on aika kova syömään. Tullut isäänsä, siinäkin. Hän on nimittäin ihan isänsä näköinen. Mitä lie minulta perinyt sitten. Tuon isältä perityn ulkonäön huomasi sairaalassa useampikin kätilö. Aina tuli joku sanomaan, että on kyllä niin isänsä näköinen.

On tämä ollut kyllä niin traumatisoitava kokemus, että voi olla, että tämä poika jää meidän ainokaiseksi, mutta on sitäkin arvokkaampi. Hän on helppohoitoinen lapsi, ei turhia itkeskele ja nukkuu paljon, mutta tosiaan nämä oireet on liian rajuja kestettäväksi toista kertaa. Toissapäivänä tuntui selässä ja jalassa sellaista sähköiskumaista kipua. Silloin, kun minua puudutettiin leikkausta varten spinaalipuudutuksella, anestesialääkäri sanoi, että jos tuntuu jalassa sellaista sähköiskumaista kipua, pitää sanoa, koska hän on silloin pistänyt väärään kohtaan ja tuntuihan se sellainen kipu. Ja tottakai sitä säikähti kun sellaista yhtäkkiä kotonakin tuntui. Kävin verikokeissa, niin vähän oli se joku viitearvo koholla, jolla tutkitaan onko tukkeutumia laskimoissa. Mutta ei ollut kuulemma merkittävästi niin lähettivät kotiin.

Paino oli tänä aamuna pudonnut viitisen kiloa raskauden loppuvaiheesta. Sitä kun saisi vielä alas niin hyvä olisi.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Rv 39+1 Leikkaus lähenee

Muru tuli keskiviikkona yllätyksenä tänne. Toi samalla ne minun lääkkeet. Loppui se huimaus, kun aloitin taas sen mielialalääkkeen syömisen. Vaikka se annostus ei tosiaan ole kuin 1/4 siitä mitä normaalisti syön, niin vaikuttaa se näköjään oloon huomattavasti, kun sitä ei enää syö. Muru lähti eilen takaisin kotiin ja on huomiseen asti töissä.

Huomenna illalla Muru tulee hakemaan minut ja me suunnataan sitten Rovaniemelle Lapin keskussairaalaan valmiiksi. Maanantaina pitäisi olla leikkauksen jälkeen nyytti sylissä, jos ne ei taas muuta jotain aikatauluja. Toivottavasti ei. Tosin minähän sitä vauvaa en saa syliin ainakaan sen vihkosen mukaan minkä ne sieltä antoi vaan minut kärrätään johonkin heräämöön pariksi tunniksi ja vauva menee kätilön ja isänsä kanssa johonkin. Itse leikkaus mulla ei pelota, mutta se puudutuspiikki. En vaan yhtään kestä piikkejä, alkaa pyörryttää ja oksettaa jo pelkkä ajatteleminenkin ja mitä lie muita piikkejä siihen kuuluu. En tiedä laitetaanko jotain kanyylia.

Minun sisko tinkasi minun kanssa torstaina puhelimessa, että hän haluaa kuvan minun mahasta (ei ole nähnyt minua ollenkaan tämän raskauden aikana). En luvannut laittaa. Hyi, minä mitään mahakuvia halua jaella. Sama se täällä blogissa anonyymisti, mutta jossain Facebookissa tai muualla, niin öh... Sitten hän sanoi "haluaa se lapsikin varmaan nähdä miltä sinun maha on näyttänyt". Vähän luulen, ettei halua. Ei mulla ainakaan ole kiinnostusta nähdä oman äitini mahaa minun odotusaikana. Ja varsinkin, kun tämä mitä ilmeisimmin on poika, niin vielä vähemmän sillä kiinnostaa. Ihan itseäni varten niitä kuvia olen ottanut, että näen mahan kasvua, mutta en kyllä lasta varten.

Sittenhän alkaa se vauvan kuvien kysely. Ollaan päätetty, ettei jaeta lapsesta mitään tunnistettavia kuvia missään netissä. Sama se jollekin kädelle tai jalalle, mutta kasvoja tai muuta ei tule näkymään edes minun Facebook-profiilissa. Lapsi saa sitten itse laittaa itsestään kuvia nettiin, jos joskus haluaa, kun on siinä iässä että osaa laittaa. Kauhea tinkaushan tuostakin tulee, mutta sehän on jokaisen vanhemman oma päätös haluaako laittaa lapsestaan kuvia vai ei ja tämä on meidän päätös, muut tehköön omien lastensa kanssa miten haluaa. Ristiäisissä ajattelin myös mainita sitten, että jos kummit/isovanhemmat ottaa lapsesta kuvia, niin sitten vain omaan käyttöön, ei nettiin jaettavaksi ja luulisi heidän kunnioittavan meidän, lapsen vanhempien päätöstä.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Rv 38+5 Muutoksia... taas

Voi nyt vittu, jos en paremmin sanoisi. Minun perjantainen sektioaika on siirretty maanantaille eikä kerrottu mitään syytä miksi. Ei siinä muuten mitään, mutta lääkkeet loppuu perjantaiaamuna. No, jos Muru tulisi perjantaina tänne niin saisi ne eikä tarvitsisi Apteekista hakea, kun vasta hain täyden purkin niin saattaisi ne vähän ihmetellä mihin niin paljon tarvitsen lääkkeitä. Mutta nyt ne ottaa sen riskin, että se lapsi alkaa syntyä normaalisti ja vaarantaa minun ja lapsen terveyden. Ja sitten ne soittaa varmaan sunnuntaina "leikkausaika ei olekaan huomenna. Tule ensi vuonna tähän aikaan." Mitä ihmettä ne oikein ajattelee?

Viime yönä oli supistuksia taas kolmen ja neljän välillä. Se on aina sama kellonaika näemmä. Ja nämä vieroitusoireet ei häviä. Edelleen huimaa ja päässä humisee. Mä haluaisin kotiin, mutta ei minun sinne asti kannata lähteä. :/

Särkyä ja väsyä

Mä olen taas kokonaan unohtanut tämän blogin. Pojan kanssa kun touhuaa päivät, niin ei sitä jaksa enää illalla alkaa kirjoittamaan. Lisäksi ...