Mitä on masennus?

Mitä on masennus? Tai oikeammin mitä se mulla on:

* Syyllisyyden tunne
* Huono omatunto
* Huono itsetunto
* Itkuisuus
* Ahdistuneisuus
* Väsymys
* Unettomuus
* Näyttelemistä (että kaikki on hyvin)
* Itsetuhoisia ajatuksia ajoittain
* Välinpitämättömyys
* Materia (jota tulee ostettua itselle lohdukkeeksi: dvd:t ja kirjat on heikko kohtani)
* Herkut, etenkin suklaa

Ainakin näitä minun masennukseen liittyy. Jokaisellahan on tietenkin omanlaiset tuntemukset, masennuksen laadusta riippuen. Mulla on todettu vaikea-asteinen masennus.

Välillä ei tiedä mitenpäin olisi, kun ei voi olla omaitsensä. Pakko teeskennellä esim. äidille, että kaikki on hyvin, kun ei hän ymmärrä yhtään tätä masennusta "koska ei mulla ole koskaan ollut sellaista, niin miten sulla voi olla?" Mietipä sitä. Ja tuota jatkuvaa lyttäämistä kuinka huono olen missäkin, en kestä. Se luhistaa minut.

Saako äiti olla masentunut?

Niin, otsikon kysymys, se mulla on pyörinyt mielessä viime aikoina. Olen kamalan väsynyt ja mikään ei kiinnosta. Masennus vaivaa taas. Välillä lapsikin ärsyttää niin, että haluaisi vaan sulkeutua tyhjään, pimeään huoneeseen yksin. Olen toki iloinen lapsestani ja hänen kehityksestään, mutta käy vaan välillä niin hermoon. En ole sanonut tästä kenellekään, kun minusta tuntuu, ettei äiti saa olla masentunut ja aina pitää jaksaa.

Poika (kohta 10 kk) on oppinut nousemaan seisomaan ja ryömii kovaa vauhtia eteenpäin. Heräilee vaan vieläkin jopa tunnin välein.

Ja minun ahdistus on palannut pahempana kuin koskaan. Tämä on jatkuvaa. Koko ajan semmoinen painava kivimöykky rinnassa.

Me ollaan edelleen pojan kanssa minun vanhempien luona samasta syystä kuin aiemmin. En jaksa enkä pysty olemaan lapsen kanssa kahdestaan. Miehen työajat kun on niin epäsäännölliset. Ja vaikka ei olisikaan, en jaksaisi olla lapsen kanssa viikkotolkulla kahdeksan tuntia päivässä kahdestaan tässä väsymyksessä.

Minun mies oli täällä myös nyt joulun. Oli kyllä niin raskas joulu henkisesti, että ajattelin, jos oltaisiin ensi joulu ihan vaan kolmistaan kotona. Jos tuo poika sitten jo olisi vähän helpompi.

Rv 18+5

Minua ahdistaa ja uni ei tule. Toisaalta taas väsyttää niin paljon, että mitään ei jaksa. Ja sitten on tämä masennus, voi jösses. Mainitsin jo, että mitään ei jaksa, mutta mikään ei myöskään kiinnosta. Tänään tulee päivämäärän mukaan kuukausi siitä, kun minun rakas ystävä, koira nukkui ikiuneen. On niin ikävä, että hajoan. En jotenkin osaa näyttää tätä surua edes Murulle ja suren näin öisin yksin, kun hän nukkuu.

Kuun lopussa meillä on rakenneultra, niin ajattelin sieltä tullessa jäädä välille, siis lapsuudenkotiini muutamaksi päiväksi. Koen tarvetta saada vähän muutakin seuraa kuin tuo minun mies tai anoppi ja appiukko. Muita en täältä tunne ja olen vähän huono tutustumaan. Ja missäpä sitä tutustuu, kun en käy missään muualla kuin kaupassa ja neuvolassa. Niin joo ja sainhan mä sinne mielenterveystoimistoonkin varattua ajan, mutta sitä aikaa ei ole vielä ollut, se on vasta viikon päästä torstaina.

Asiasta toiseen: mulla on aina aamuisin nenän limakalvot aivan sairaan kuivat. En tiedä onko tuolla makuuhuoneessa sitten jotenkin kuiva sisäilma vai mistä johtuu.

Vauva liikuskelee aina välillä. Tuntuu sellainen tönäisy/muljaus vatsassa. Kuuntelin illalla sydänääniä kotidopplerilla ja hyvin ne kuului. Yritin Muruakin saada kuuntelemaan, mutta ette arvaa mitä hän vastasi. "Olen minä ne jo kuullut". Just. Että kerta riittää ilmeisesti hänelle. Nyt ne kuuluu kyllä todella paljon selvemmin kuin silloin viikkoja sitten kun hän viimeksi niitä kuunteli, mutta ei sitten, kun ei kerran kiinnosta. Mutta minut se sai surulliseksi. Ja välillä kun haluan puhua jostain vauvaan liittyvästä asiasta tai haluan selventää jotain siihen liittyvää, niin Muru vastaa vaan "joo, tiedän" ja se keskustelu jää siihen. Kenelle muulle mä puhuisin kuin raskauden toiselle osapuolelle, koska minun harvoilla kavereilla ei ole lapsia eivätkä he niistä ymmärrä tai ole kiinnostuneita. Olen siis aivan yksin näiden mietteidenkin kanssa.

M-sairaus näkyy ja tuntuu jälleen

Mulla ahdistaa ja itkettää. En tiedä miksi. Menee Murun kanssa kuitenkin ihan hyvin ja kyllä, ei varsinaisesti enää ole ex, siitä myöhemmin joskus. En nyt vielä tässä vaiheessa halua siitä kirjoittaa, kun tuo ei ihan virallista vielä ole. Joku masennus minua nyt kuitenkin vaivaa. Itkeskelen enkä edes tiedä miksi. Sellainen yleinen alakulo vaan on päällä.

Pikkuisen oli lokkeja päivällä rannassa.

Masennuksen oireet voi kuulostaa tavallisilta ohimeneviltä tuntemuksilta

Helsingin Sanomien sivuilla oli artikkeli, joka osittain sisälsi minun elämässä olevia asioita: Kyse on siis tästä. Kaikki kriteerit täyttyy minun kohdalla, yhtä lukuunottamatta:

1. Kipu ja särky. Kipuherkkä olen ollut jo vuosia, luultavasti niin kauan kuin olen masennusta sairastanut.
2. Alakulo. Kyllä, päivittäistä.
3. Kiinnostuksen ja ilon katoaminen. No eipä hirveästi kiinnosta mikään, miestä lukuunottamatta.
4. (Ruokahalun puute) Jotkut masentuneet saattavat sortua niin sanottuun lohtusyömiseen ja ahmia liikaa (kuten minä).
6. Uupumus ja unettomuus. Kyllä. Väsyttää, mutta uni ei tule. Esimerkiksi viime yönä en nukkunut silmällistäkään.
7. Muisti huononee. Todellakin! En muista nykyään enää mitään, hyvä kun oman nimeni.
8. Päättämättömyys. On kyllä hirveän vaikeaa tehdä päätöstä yhtään mistään. 

Paha olo, mikset mene pois?

Mulla on paha olla, henkisesti. On semmoinen olo, että olen ihan yksin. Ei ole (oikeasti) ketään kenelle puhua tästä pahasta olosta (ainoa on tämä blogi, johon purkaa tuntojaan). Edes mielenterveystoimisto ei ilmeisesti halua minua asiakkaakseen, sillä en ole vieläkään saanut aikaa sinne, vaikka tosiaan jo kolme kertaa olen käynyt siellä sitä aikaa kysymässä. Aina vaan sanotaan "lähetetään sitten tekstiviestillä". Niin, minä vuonna? Ei viime vuonna ainakaan, liekö tänäkään vuonna.

Painokaan ei putoa. Olen yrittänyt syödä terveellisesti, muutamaa lipsahdusta lukuunottamatta. Mutta ei niiden luulisi niin hirveästi painoon vaikuttavan. No, jos nyt sitten aloittaisi jonkun raejuusto-tonnikala-ananas-proteiinipirtelö-kuurin. Pitää kysyä illalla, kun on sille henkilökohtaiselle hyvinvointiohjaajalle aika, että mitä tässä alkaisi tekemään. Jos hän vaikka tekisi mulle semmoisen ns. ruokalistan, että mitä syön minäkin päivänä aamiaiseksi, lounaaksi, päivälliseksi, välipaloiksi (jos on tarvis) ja iltapalaksi. Liikunnan lisääminen on yksi vaihtoehto joo, mutta tässä minun masennusvaiheessa se ei tule kysymykseen kuin siten, että joskus kävelen/menen potkurilla kauppaan. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Päivät menee nukkuessa. Ryhmäliikuntatunnit ahdistaa ja salihommiin olen kyllästynyt.

Siinä kuva minun repsahduksesta.
Mutta oli se vaan hyvää. :D
Tuo oli minikokoinen. Niitä myydään näköjään
nykyään semmoisinakin. Tosin, vaikka tuo onkin
mini, tuossakin on 100 kilokaloria. Huhhuh...

Vähäinen onnistuminen voi pelastaa päivän - ei tosin aina niinkään

Iltasanomissa oli artikkeli liittyen yhteen minun sairauksista, masennukseen: klik.

Nuo kohdat pitää kyllä niin paikkaansa ja tuosta vielä puuttuukin kohtia. Voisin jatkaa tuota listaa vielä yhdellä:

Kohta 10: "Otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni ja lähdet ulos tapaamaan ihmisiä/ystäviä."

Jostain syystä ainakin minun kohdalla vähäisetkin ystävät on kaikonneet sairastumiseni myötä. Ja sitten se, ettei tosiaan masentuneena jaksa lähteä ulos tai mihinkään. Eikä tosiaan mielellään mihinkään missä on muita ihmisiä. Mulla ainakin pahimmissa masennuksen syövereissä ei haluta nähdä ainuttakaan ihmistä livenä.

Ja tosiaan tuo mukavien asioiden ajatteleminenkaan ei tule kysymykseen masennuksessa. Silloin ajattelee vain ja ainoastaan ikäviä asioita ja oikein kerää niitä ajatuksiinsa.

Ainut asia, joka minut saa tällä hetkellä edes hetkellisesti (mutta yleensä vain hetkellisesti) iloiseksi on edes yksikin onnistunut kuva.

Tuo vanha sähkölinja tai mikä lie puhelinpylväs 
onkaan, sattui tuohon tielle, mutta tämä oli 
ainut onnistunut kuva.

Kun menin ulos, äiti kysyi mihin olen menossa, sillä tavalla ilkeään sävyyn. Siis jos mulla on yksi ainut mielekäs harrastus, niin kai mä nyt haluan harjoittaa sitä. Ja ikävä kyllä revontulien kuvaamista ei voi harrastaa päivällä. Toisin kuin tämän kuvaamista:

Tuo meni vähän pieleen, kun mä unohdin, 
että mulla on automaatin sijasta 
manuaalitarkennus päällä. 
No, tuleehan noita lintuja... niinkuin
revontuliakin.

 "Hyvän ehtokkaan pitää erottua muista ja helpoiten se käy niin, että sano sinä kyllä, kun muut sanoo ei ja ei taas sitten kun muut sanoo kyllä. Ole sinä hauska, kun noi muut on niin  tärkeitä."

-Uuno Turhapuro herra Helsingin herra-

Onko nyt syksy vai onko minun keho aikaansa edellä?

Kenpä tietäis sen... meinaan sen, miksi minun vuosittainen syksyn masennuskausi on tullut jo nyt. Ei kauheasti hymy irtoa. Ei myöskään väsytä, mutta ei jaksa tehdäkään juuri mitään. Niin ja se ahdistuksen peikko on taas astunut asumaan minuun. Jatkuvasti henkeä ahdistaa ja rinnasta puristaa.

Laitatin kampaajalla joku aika sitten pinkin raidan hiuksiini. Se on aika haalistunut jo, joten kävin ostamassa pullon Crazy Coloria. Pitäisi joku päivä jaksaa värkätä se tuonne päähän. En ole ennen itse värjännyt hiuksia, joten saa nähdä mitä siitä tulee.

PS. Ne äidin syövän etäispesäkkeet on löytyneet. Ne on maksassa ja jossain kylkikuopassa. Niiden pitäisi lähteä sädehoidolla, joka alkaa ensi kuussa.

 "Mut mä luulen, että just valtion hommat vaan sopiikin meikäläiselle. No eiks niissä just niinku väistellä varsinaista työtä? Ja tämmösessä väistelyssä meikäläinen on siis suorastaan mestari."

-Uuno Turhapuro muuttaa maalle-

Hulluutta

No niin, nyt olis vähän muokattu blogin ulkonäköä. Alkaa näyttää siltä mitä mä hain.

Sen sijaan tämä sairaus tekee minut hulluksi! Minun mielialat senkun menee vaan alemmas. Onneksi minun hiukset on sitä laatua, ettei kovin helposti rasvoitu. Tuli tuossa nimittäin oltua pesemättä hiuksia useita päiviä. Ei vaan jaksanut mennä suihkuun eikä pestä edes lavuaarissa. Ja Murulle kun olen alakuloisuudestani puhunut, niin hän on vaan silleen "aha. Ok."

Paniikkikohtauksiakin on ollut useita viime päivinä. Ihan sellaisia vapinan ja kylmän hien kanssa tulevia kohtauksia. :/ Silloin iskee aina epätoivo, kun ei tiedä mitä mitä tehdä ja kenelle kertoa asiasta, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän ja terveyskeskukseen ne ei ota, kun siellä on lääkäripula ja ainoastaan akuutit potilaat hoidetaan. Niin no, mitäpä mä siellä. Ei ne tälle enempää voi mitä minäkään. Ja se minun psykologi ei ole vieläkään töissä. Olen jotenkin ymmärtänyt, ettei hän palaakaan töihin, eli en tiedä mitä tässä tekisi, kun apua tarvitsisi. Onhan niitä psykiatrisia sairaanhoitajia, mutta olen elämäni aikana niin monta sellaista kokeillut, että olen pettyny. Ei heistä oikein kukaan osannut auttaa minua sillä tavalla niinkuin tämä psykologi.

Ai niin, äiti kävi syöpäkontrollissa viime viikolla eikä syöpäsoluja löytynyt verestä. Mutta se joku pesäke on silti ilmeisesti jossain olemassa. En vaan tajua, että jos se on olemassa, miksei se sitten näy veressä? No, ei minun tarvi ymmärtääkään. Hän joutuu syömään seuraavat viisi vuotta jotain lääkettä siihen.

Raiskattu - onneton, raiskaaja - onnellinen, miksi?

Olen ollut väsynyt. Muru pyysi anteeksi ja sai anteeksi, mutta minun ajatukset on sekavat. Rakastan häntä, mutta toisaalta haluan erota hänestä, kun hänen käytös tuskin jatkossakaan muuttuu ja jossain vaiheessa ollaan taas samassa tilanteessa.

Mulla oli viime yönä todella paha olla. Itkin, koska sain sellaisen paniikkikohtauksen, että en yhtään tiennyt mitä tehdä. Olisin halunnut jutella hänen kanssaan, mutta hän vain pakeni (sanoi menevänsä nukkumaan). Minun kädet oli osittain tunnottomat, jalat vapisi, kylmää hikeä puski, henkeä ahdisti ja päässä humisi. Olin niin paniikissa, että mietin jo kaikenlaista sillalta hyppäämistä ja sellaisia.

Kysyin päivällä häneltä, rakastaako hän minua ja sain myöntävän vastauksen, mutta miksi minusta ei tunnu siltä, että se olisi totta? Minäkin kyllä rakastan häntä, mutta en ole onnellinen. Sen muuttaisi hänen suhtautumisensa minuun. Jos hän oikeasti osoittaisi sen, että haluaa auttaa minua (kuuntelemalla). Mä itse olen aina ollut valmis kuuntelemaan hänen huoliaan (rahahuolia, pelaamisongelmasta johtuvia huolia yms.) ja jopa tarjoutunut auttamaan, mutta hän ei koskaan tarjoa apuaan. En tiedä mitä hän voisi sitten tehdä, mutta voisi hän edes kysyä, että "voinko tehdä jotain". Sekin saisi minut tuntemaan, että hän todella on kiinnostunut ja välittää.

Päivällä alkoi ahdistaa uudestaan, kun kuulin oman elämäni kannalta maailman inhottavimman tyypin (miehen, joka monta vuotta sitten raiskasi minut ja sai teollaan aikaiseksi sairauteni pahenemisen) menneen kihloihin. Sellaisella sialla on siis oikeus onneen ilman minkäänlaista rangaistusta, mutta mulla ei ole.

Jos pää kestäisi

Helvetin unettomuus! Ei tule kesää. Pää tuntuu hajoavan. Valvoin eilen aamuviiteen, jonka jälkeen lähdin salille. Sieltä tultuani olin niin väsynyt, että yritin avata ovea ensin toisen kotini avaimella (siis Murun asunnon). Sen jälkeen nukuinkin koko päivän ja illalla kävin Postista hakemassa paketin, joka sisälsi raakasuklaata. Suklaanhimo ainakin loppui (jos en saa suklaata, tulen huonolle tuulelle).

Nyt on mielialat matalana. Piti nyt viikonloppuna mennä Murun luokse, mutta hänellä on jotain muita suunnitelmia, joten siirtyy ensi viikkoon ikävän lievittäminen. :/

"Ihanteensa näkeminen on aikaisemminkin innoittanut miehiä sankaritekoihin."

-Uuno Turhapuro armeijan leivissä-

Masis... taas

Matala mieliala on päivän sana. Miksi, sitä en tiedä. Tai ehkä tämä johtuu tästä sairastamisesta, kun ei pääse ulos ja sitten... no, kun ei ole päässyt ulos liikkumaan, niin muutama sata grammaa on tullut painoa lisää. Eihän se paljon ole, mutta mulla v*t*ttaa se silti. Kun on saanut kiloja pois, ei niitä enää halua takaisin. Odotan jo niin ensi viikkoa, kun pääsee Murun luokse. ♥ SYLI ♥

Päivän Uuno-miete:

"Kysyisin vaan, että onhan tää varmasti vasta alkupala?"

-Uuno Turhapuron poika-

Masennuksen juoksuhiekka

Tartun nyt tähän aiheeseen, koska tästä koko blogin kirjoittamiseni lähti. Masentuneena ei halua kuulla sanoja "otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni ja lähdet ulos". Tuo on niin... aaargh! Ärsyttävä lause. Tuon kuulee vain sellaisten suusta, jotka ei tiedä asiasta yhtään mitään ja joille masennus on sellainen kevyt homma, "mulla nyt tänään vähän masentaa, mutta huomenna on jo ihan hyvä olla". Kun on oikeasti masentunut, siis ihan sairautena, se ei mene päivässä ohi eikä kuukaudessakaan. Ja varsinkin tuo "vaan"-sana saa minun karvat nousemaan pystyyn.

Itse olen ollut niin pohjalla kuin pohjalla vaan voi olla. Silti tuntui, että olen juoksuhiekassa, jossa ei ole pohjaa ja vajoan yhä vaan alaspäin. Siitä ajasta en muista muuta kuin, etten jaksanut mitään muuta kuin nukkua ja syödä, lohturuokaa, herkkuja. Siksi lihoinkin 20 kiloa. Nyt saman määrän laihtuneena voin sanoa, että on hyvä olo, kun ei satu enää nilkkoihin, kun kävelee/juoksee, mutta suurin hyvän olon tekijä on kuitenkin se, että tietää olevansa välitetty. Eli siis kun on ihminen, joka välittää ja myös osoittaa sen. Murun kanssa nyt ollaan vuoden aikana muutaman kerran erottu, aina hänen aloitteestaan. Silloin on tuntunut, että elämältä on viety pohja. Minulle tärkeimpiä asioita elämässä on juuri se, että tietää, että joku välittää ja kun se ainutkin sellainen ihminen lähtee elämästä, tapahtuu romahdus.

Uneton...

Viime viikko on mennyt valvoessa, ainoastaan valvoessa. Unettomuus on alkanut taas vaivata. Väsyttää, mutta uni ei vain tule. Masennukseenhan tämä oire kuuluu, mutta kun en mä mielestäni ole masentunut. No, okei, on ollut alakuloisuuttakin ilmassa, Murusta huolimatta. Murusta olen iloinen ja hän on tehnyt minut onnelliseksi, mutta mieliala on silti matala, en osaa sanoa miksi.

What a feeling?

Tapasin naapurin aivan ihanan 12-viikkoisen karvaisen vauvan. Meidän Musti ei vaan taitaisi tykätä, jos meille uusi koira tulisi, kun se on mustasukkainen jo siitä, jos suon jollekin ihmiselle enemmän huomiota kuin hänelle.

Tuosta koiravauvan tapaamisesta huolimatta mieli on matala. Muru on ilmeisesti taas muuttanut mieltään minun suhteen. Miksi? Miksi sen pitää kiusata minua? Ja miksi mä olen niin tunneihminen, etten pysty laittamaan tunteitani jäähylle jonkun napin painalluksella? Olin suunnitellut, että olisin mennyt käymään siellä ensi viikon alussa, mutta en tiedä kun tämä meni taas tällaiseksi. Suoraan sanottuna: VITTU! Minun lempiyöpaita jäi sinne viimeksi. :/ Mä haluan sen takaisin. Ei vaan oikein viitsi yhtä yöpaitaa lähteä sieltä bussilla hakemaan.

Haluttais vaan mennä sänkyyn, vetää peitto korville ja unohtaa koko muu maailma muutamaksi päiväksi. Siis se ihminen kyllä tietää kuinka herkkä olen, niin miksi pitää tahallaan kiusata ja aiheuttaa ahdistusta? :( Ja vasta muutama päivä sitten sanoi, että HALUAA aloittaa minun kanssa alusta. Mihin se halu katosi?

Nurinkurista

Mulla masentaa. Minun paino on vaan noussut sen sijaan, että olisi laskenut ja huomenna on punnitus. Ei nyt kiloa enempää, mutta silti. :( Olen alkanut nyt juomaan enemmän vettä ja sen mukana on tullut tuota painoa. No en tiedä, johtuuko siitä. Nestettä kerryttänyt jostain syystä kehoon ja sitä pitäisi saada nyt pois. Inhottaa ja pelottaa se huominen ja se "kuinkas tämä nyt näinpäin on mennyt?"-kommentti.

Ilonako? Ei, pikemminkin suruna...

Tämä on taas niiden päivien sarjoja, jolloin ei onnistu mikään. Olen pettynyt, itseeni ja kaikkeen. Kaikki ihmiset hyökkäilee sanomisillaan minun päälle. Väsynytkin olen, liian väsynyt. Ei jaksaisi muuta kuin nukkua. :( Vettä pitäisi jaksaa juoda, mutta kun en jaksa sitäkään.

Huomenna pitäisi lähteä hakemaan minun mekkoa. Se on ollut yhdellä tutulla LAINASSA 1,5 vuotta. Ärsyttää tuollaiset ihmiset, jotka lainaa eikä älyä palauttaa.

Masentelua

Ahdistus jatkuu enkä edelleenkään osaa sanoa, kummasta johtuu, paniikkikohtauksesta vai keuhkokuumeen jälkeisistä hommista. No, taas otettu kuitenkin molempia lääkkeitä. Masennuksen peikkokin meinaa hiipiä taas jostain. Se on tämä, kun on viikkokausia ollut näkemättä tuttuja ihmisiä (Murua lukuunottamatta <3) ja ollut vaan kotona. No, tein vähän piristystä itselleni:

Kermavaahtoa ja tuoreita mansikoita.
Niin ja siis minähän sekoitin nuo keskenään,
mutta kuvassa näyttää paremmalta ennen sekoitusta.

Ihan *piip* päivä

Vähän huono olo. Pettymystä taas siihen yhteen ja samaan ystävään. Jättänyt taas kertomatta mulle oleellisia asioita. Mulle tuli taas ihan fyysisesti huono olo tuon pettymyksen takia. Ruokahalukin katosi tuon mukana. En suoraan sanottuna osaa sanoa, mitä mulle kuuluu tänään. Ei jaksa ajatella tämän tämänpäiväisen homman takia. Huono päivä.

Tuli taas valvottua viimeyönä puoli viiteen asti. Itkin monta tuntia, kun oli vaan niin paha olla ja en oikein tiennyt, mitä tehdä. Olin vaan niin yksin ja on ikävä jotakin sellaista, jota ei edes ole. Miestä. Ei mulla mikään kiire ole, mutta jotenkin vaan tuli eilen sellainen paha mieli ja huonommuuden tunne siitä, että on yksin.

Piti ottaa tällä kertaa ihan rauhoittavakin, kun koko päivän olen vaan huokaillut ahdistuksen takia.

Ps. Huomasin tuossa just, että vanupuikkopaketissa on parasta ennen-päivämäärä. Mitähän helkattia... Tuskin ne sentään pilalle menee.

Yölenkkeilyä

Tuli käytyä viimeyönä kolmen aikaan lenkillä. Oli (ja on edelleen) hermot vähän kireällä ja halutti heitellä tavaroita yms. Sen välttääkseni lähdin siis ulos. Loppuyön luin Juoppista. Päivällä oli paha mieli, niin paha, että oikein kyyneitä vuodatin lattialle saakka. Sitä (lattiaa) sai sitten kuivata.


Tein nyt illalla taas kukkakaaligratiinia, kun se on niin hyvää, mutta ei sekään tätä ärtyisyyttä poistanut. Ajattelin myös laittaa taas sitä pinkkiä väriä hiuksiini. Haluttaa vaihtelua tähän päähän, ennenkuin löydän tarpeeksi luotettavan kampaajan, kun vakikampaajani lopetti yrityksen pitämisen. Tiedä häntä, mitä sitä ensiyönä keksii. Pelottaa, että teen jotain hirveyksiä, jos ei tähän ärtyisyyteen tule loppua.