torstai 30. elokuuta 2018

Menneen kesän kuulumisia lyhyesti

Kirjoitan nyt ekan postaukseni puhelimella. On mennyt taas pari kuukautta viime postauksesta. Tässä välissä olen ollut sairaana yhden pari viikkoa. Oli joku mystinen vatsatauti, johon ei löytynyt syytä.

Ehdin kyllä myös nauttia kesästä ja lämmöstä. Kävin päivittäin uimassa. Lapsen kanssa käytiin Ranuan eläinpuisto katsastamassa. Siellä lapsen lempieläimeksi paljastui jääkarhu ja olihan se kyllä suloinen.

Lapsella piti alkaa päivähoito jo elokuun alussa, mutta eipä alkanut. Siihen syynä on kyseisessä päiväkodissa oleva sisäilmaremontti. Mieluumminhan sitä vie lapsen valmiiseen taloon kuin johonkin väistötiloihin.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Aikuisen seuran puute

Että voi ihmistä ahdistaa. Sanon suoraan, että olen loman tarpeessa. Semmoinen vaikka edes yhden vuorokauden yksinolo-loma olis ihan tervetullut. Tuntuu, että pää hajoaa. Milloin olen viimeksi edes puhunut AIKUISEN IHMISEN kanssa AIKUISTEN JUTTUJA? En muista. Elämä on pelkkää "haluatko jäätelöä? ai et, mitä sitten haluat?" "Syö se ruokas nyt." "Mikä sulla nyt taas on?" "Käy potalla! Et pissaa sohvalle." "Mitä sä teet? Tule tänne. Tule nyt, lähdetään sisälle. NYT LÄHDETÄÄN!" Jep, pojalla on uhmaikä. Lempisanat on "en" ja "ei".

Poika sai päivähoitopaikan elokuusta alkaen, ihanaa! Tätä on odotettu. Laitoin hakemuksen viime vuoden lokakuussa ja vastauksen piti tulla neljän kuukauden sisällä, meni seitsemän pitkää kuukautta. Onneksi päätös oli myönteinen, vaikka en olekaan töissä. Ei näitä hoitajia liikaa ole täällä kotona. Isänsä asuu edelleen toisella paikkakunnalla, koska työ. Ollaan siis edelleen yhdessä, vaikka eri paikkakunnilla asutaankin. Rakastan tuota lasta enemmän kuin mitään, mutta aina ei vain jaksa. Välillä kaipaa vaihtelua, aikuista seuraa.

Edellisessä postauksessani mainitsemani painonpudotus on käynnissä edelleen. Olin sen neljä viikkoa siinä nettiryhmässä ja sinä aikana sain pois 3,7 kg. Nyt niitä kiloja on lähtenyt 5,4 ja jalkoja ei enää särje. Loppui ne säryt itseasiassa sitten, kun paino oli tippunut kolme kiloa. Olo on parempi, kun ei tarvitse särkylääkkeitä syödä lähteäkseen kävelylle ilman kipuja. Mutta vielä on matkaa tavoitteeseen, semmoinen 28 kg vielä. Tai 21 kiloakin riittäisi siihen normaalipainon ylärajaan, mutta pyrin siihen, mitä painoin ennen raskautta, normaali paino sekin.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Matkakuumetta ja ASMR-juttuja

Oho, näköjään viimeisin kirjoitus on viime vuoden puolelta. Olen hengissä. :D Nyt vaan on ollut paljon kaikenlaista, ettei ole muistanut tänne kirjoitella. Talvi- ja kevätkuukaudet on mulle niin väsyttävää aikaa. Hyvä, että laskut jaksaa maksaa ja lapsen kanssa touhuta.

Nyt alan sen verran virkeä olla, että olen jaksanut miettiä asioita ensi tammikuulle asti. Varattiin mieheni kanssa ensi tammikuulle viikon matka Playa del Ingesiin. Mennään ihan kahdestaan. Se tulee olemaan elämäni ensimmäinen ulkomaan matka (Ruotsia ja Norjaa en laske ulkomaanmatkaksi, vaikka ne toki ulkomaita onkin, niissä vaan aina käydään päivä ja tullaan samana päivänä takaisin kotiin).

Ensi viikon maanantaina alkaa netin kautta toimiva painonpudotusryhmä. Ilmoittauduin siihen. Pakko saada painoa pois, kun jalkoja särkee ja väsyttää. Se ryhmä toimii kuukauden ajan, mutta saapahan alkuun painonpudotuksen, kun itsekseen tekemällä ei tunnu onnistuvan.

Olen viime aikoina kärsinyt unettomuudesta. Löysin tällä viikolla Iltalehden kautta ASMR-videot Youtubesta. En ollut ennen kuullutkaan tuollaisesta. Ja ne videot on kyllä auttaneet minua rentoutumaan. Ja etenkin nämä  Assin videot. Ja jos ette tiedä  mikä on ASMR, niin Wikipedia kertoo siitä näin: "ASMR (Autonomous Sensory Meridian Response) tarkoittaa autonomisia,rauhoittavia aistielämyksiä. Kokemuksia on myös kutsuttu aivo-orgasmeiksi. Ihmiset saavat näitä tuntemuksia etenkin kuulon, näön ja tuntoaistin kautta rauhallisissa tilanteissa. Kaikki ihmiset eivät tunne näitä."

lauantai 16. joulukuuta 2017

Joulu tulee, olen valmis

"Sitten kun täytät 20 vuotta, finnien tulo loppuu". Vitut, sittenhän se vasta alkaa, ainakin mulla. Hormonikierukan laiton myötä finnien tuotanto on oikein kiihtynyt. Leuka on kuin finnien keräysastia. Sinne ne aina pesii. Ja lisäksi muutamaan muuhun paikkaan. Ei auta, vaikka kuinka käytät kasvovettä ja putsaat kasvoja.

Sitten muuhun asiaan. Joululahjat olen hommannut jo. Aloitin niiden ostelun jo tammikuussa erään lelukaupan loppuunmyynnistä. Viimeinen lahja tosin on vielä Postissa odottamassa. Siellä on minun miehelle Miehen puolikkaat-dvd-boksi, jossa on kaikki kaudet. Sitä hän tykkää vahdata. Hänelle lisäksi ostin 100 euron lahjakortin vaatekauppaan, että saa housut, joita on toivonut ja sitten paketista löytyy myös kravatti. Ostin sen hänelle alunperin isänpäivälahjaksi, mutta isänpäiväksi koin paremmaksi hommata mukin pojan kuvilla.

Vanhemmilleni olen ostanut seuraavaa: äidille villasukat, joita hän toivoi ja Iittalan Kastehelmi-tuikun ultramariinin sinisenä, joka on Suomi 100-tuikku. Isälle olen äidin kanssa yhteisesti ostanut kaksi riistakameraa, jotka hän saa asentaa tuohon pihalle. Loppuu hänen ainainen stressaaminen siitä kuka tuhoaa ja mitäkin. En tiedä olenko aiemmin kirjoittanut tästä, mutta meidän pihalta on usean vuoden ajan tuhottu puita leikkelemällä ja joku aika sitten oli ulkovaraston lukkoon laitettu liimaa, kun olimme poissa. Myös mökiltämme on tuhottu puita. Ja ei, se ei ole eläimen tekosia, koska ollaan löydetty Fiskarsin sakset puun juurelta.

Äidille ja isälle ollaan mieheni kanssa yhteisesti ostettu varsi-imuri, koska meidän poika rikkoi edellisen rikkaimurin pudottamalla sen lattialle. Lisäksi olen äidille ja isälle yhteisesti ostanut Kyöstin seinäkalenterin. Ja jos et vielä tiedä kuka Kyösti on, niin:


Kyösti on Facebookissa sivu, johon Kyöstin omistaja, Äiti, kirjoittaa hauskalla tavalla Kyöstin ja perheen toisen koiran, Hilpan, elämästä.

Itselleni ostin myös Kyöstin kirjan. Tykkäsin kovasti. Ja tämä ei ollut maksettu mainos. :D

Pojalle sitten vaatteita, leluja (lähinnä Autot-elokuvan hahmoja Lego-versioina) ja kirjoja.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ahdistusta ja kirjallisuutta

Minä kirjoitan nyt minun toissa viikonlopusta. Perjantaina 3.11. meillä kävi ambulanssi hakemassa minut. Olin saanut paniikkikohtauksen, hieman rajumpana. Taju lähti. Olin yksin kotona ja minut sieltä olohuoneen lattialta sitten löydettiin. Jouduin tippaan ja otettiin verikokeita, mutta eipä sieltä mitään löytynyt. Pääsin samana iltana pois.

Edelleen on päivittäin jonkunlainen ahdistus päällä, mutta silloin vetäydyn itsekseni talomme yläkertaan ja otan kirjan esiin. Viime aikoina kirjoja onkin kulunut: Jan Jalutsin Ammattina vankikarkuri, Tarinoita matkasellistä ja Tarinoita matkasellistä 2. Lisäksi elämäkerrat Jari Sillanpää - Paljaana, Spede, nimittäin ja Matti Ranin käsi otsalla.

Eilen isänpäivänä meillä, minulla ja minun miehellä oli kihlauksen vuosipäivä. Eipä me sitä mitenkään vietetty, kun mies oli eri paikkakunnalla. Isänpäivää sen sijaan juhlistettiin kakulla.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Uudet Muumit on...

Katselin tuossa muutama päivä sitten Muumien metkut-nimisen dvd:n. Sisältää siis kolme Suomessa ennen julkaisematonta Muumi-jaksoa. Ne (tai ainakin yksi niistä jaksoista) on K-7-merkinnällä varustettu. Ja nämä jaksot on siis niillä (plaah) uusilla suomenkielisillä äänillä. Jäi kyllä yhteen kertaan katsominen. Ei vaan pysty katsomaan (sori, kun spoilaan) mitään panttivanki-juttuja tai muuta Muumeissa, jotka miellän kuitenkin lempeiksi hahmoiksi. Ja ei, minun poika ei näitä jaksoja katsonut enkä antaisi katsoakaan.

Ja ne uudet äänet tosiaan, ne ei vaan sovi. Elina Salo on ainoa oikea Suomen Pikku Myy ja Ulla Tapaninen ainoa oikea Suomen Muumimamma, puhumattakaan Matti Ruoholasta Muumipappana tai Rabbe Smedlundista Muumipeikkona. Ei niitä vaan voi korvata huomaamatta muilla. Jotkut sanoo, että ei ne lapset huomaa. Voi kuule, kyllä ne huomaa, varsinkin isommat lapset.

 

torstai 5. lokakuuta 2017

Elossa, vaikka välillä tuntuu hautautuvan taakan alle

Oho, melkein kaksi kuukautta ollut taas unohduksissa tämä blogi. Nyt onkin tapahtunut asioita, joita on pakko purkaa johonkin.

Ollaan oltu muutama viikko asuinpaikkakunnallamme. Pojalla oli neuvola, lääkärineuvola ja vesirokkorokotus. Hänellä on aivan hirveä lääkärikammo. Kun näkee valkotakkisen, alkaa huuto, joka ei lopu ennenkuin päästään ulos kyseisestä rakennuksesta. Tästä päästäänkin sitten siihen mitä meille nykyään kuuluu.

Käytiin siis tosiaan lääkärineuvolassa ja siitä alkoi meidän alamäki. Me haluttiin vain pojalle päivähoitopaikka ja siitä vain ohimennen mainitsin, mutta mitä tekee lääkäri? Lastensuojeluilmoituksen.

Koko ilmoituksesta kuulin vahingossa, kun oltiin sosiaalitoimistoon yhteydessä parin tunnin/viikko hoitoavun takia. Sosiaalihoitaja tai mikä onkaan, luuli minun tietävän lääkärin tehneen ilmoituksen ja hänellä oli käsitys, että lääkäri on kertonut siitä minulle. No, ei ollut. Eli ilmeisesti oli valehdellut kertoneensa. Tästä kuulin siis viime viikon perjantaina ja olin koko viikonlopun ihan paniikissa, että mitkä ne syyt on, kun syitä ei pitäisi olla. Tuosta tuli siis hirveä taakka.



Ja mitkä oli sitten ne syyt. Kuultiin niistä tämän viikon maanantaina. Ja ne oli: "Poika ei ota kontaktia". Ei tietenkään ota, kun pelkää lääkäriä kuin ruttoa ja itkee. "Lapsen äidillä vaikeuksia hahmottaa asioita". Mitä vittua? Kysyn vaan. Sen käsityksen hän on varmaan saanut siitä, kun en pojan huudolta kuullut puoliakaan mitä lääkäri sanoi ja jouduin kysymään monesti, että voisiko toistaa. Ilmoituksessa oli myös asiavirheitä. "Lapsen äidillä ollut lapsen syntymän yhteydessä hengitysvaikeuksia". Hä? Ei kyllä ole. Mulla on kyllä ollut silloin, kun itse synnyin, mutta mitä se tähän asiaan kuuluu? Eli keksimällä keksittyjä syitä, että ilmoituksen saa tehtyä ja kiusata meitä seuraavat kolme kuukautta. Joudutaan siis Suomen lain mukaisesti kolmen kuukauden lapsen palveluntarpeen arviointiin. Se tarkoittaa, että sosiaalitoimistosta ne ihmiset käy välillä kotona katsomassa miten menee.

Ja isoin uutinen on nyt sitten se, että ollaan huomisesta alkaen eri paikkakunnan asukkaita. Olen muuttanut pojan ja itseni kirjat takaisin alkuperäiselle kotipaikkakunnalleni. Mies jäi sinne, jossa ollaan asuttu viimeiset kaksi vuotta. Ei siis olla erottu, mutta oli parempi näin. Haetaan täältä pojalle päivähoitopaikkaa. En ole töissä, mutta ihan sosiaalisuuden takia hän tarvitsee ikäistään seuraa. Ja minä en tunne kuin yhden, jolla on pojan ikäistä seuraa ja he asuvat pääkaupunkiseudulla, niin tuo päiväkoti on nyt meille se juttu.

Ja paikkakunnan vaihdoshan ei lopeta sossujen jahtaamista meitä kohtaan, mutta koska en pystynyt enää luottamaan kyseisen paikkakunnan lääkäreihin enkä edes sosiaalitoimistoon, niin oli parempi vaihtaa kirjat muualle. Asutaan tällä hetkellä vanhempieni luona.

Menneen kesän kuulumisia lyhyesti

Kirjoitan nyt ekan postaukseni puhelimella. On mennyt taas pari kuukautta viime postauksesta. Tässä välissä olen ollut sairaana yhden pari v...