Rentoutusta

Jahas, jotenkin nyt taas jäänyt retuperälle tämä blogin kirjoittaminen. Ei vaan yksinkertaisesti ole ollut aikaa ja sitten kun olis aikaa, väsyttää niin, että mieluummin vaan kaatuu sänkyyn. Mahdollisuus kirjoittaa tätä vain illalla, kun poika nukkuu ja silloin nukkuisi mieluummin itsekin.

Kävin viime viikolla mielenterveystoimistossa lääkärin vastaanotolla ja minun lääkityksen annostusta muutettiin 10 mg:aa suuremmaksi. Syy tähän on useat paniikki- ja ahdistuskohtaukset viikossa. Minulla on uusi keino tuon mörön häätämiseen. Kun minua ahdistaa tai hermostuttaa, turvaudun tähän:

Niin sanottu aikuisten värityskirja, mutta ei mikä tahansa vaan tässä värit määräytyy kuvissa olevien numeroiden ja niille numeroille valmiiksi määriteltyjen värien mukaan. En tykkää niistä "vaan värityskirjoista", joissa saa itse määrätä millä värillä värittää vaan on paljon jännempää, kun ne on etukäteen päätetty ja saa etsiä samoja numeroita kuvasta ja värittää ne samalla värillä ja siirtyä seuraavaan väriin. Mutta kuten kuvasta näkyy, en jaksa keskittyä yhteen kuvaan kerrallaan vaan saatan värittää kolmeakin kuvaa yhtäaikaa.

Onko nyt syksy vai onko minun keho aikaansa edellä?

Kenpä tietäis sen... meinaan sen, miksi minun vuosittainen syksyn masennuskausi on tullut jo nyt. Ei kauheasti hymy irtoa. Ei myöskään väsytä, mutta ei jaksa tehdäkään juuri mitään. Niin ja se ahdistuksen peikko on taas astunut asumaan minuun. Jatkuvasti henkeä ahdistaa ja rinnasta puristaa.

Laitatin kampaajalla joku aika sitten pinkin raidan hiuksiini. Se on aika haalistunut jo, joten kävin ostamassa pullon Crazy Coloria. Pitäisi joku päivä jaksaa värkätä se tuonne päähän. En ole ennen itse värjännyt hiuksia, joten saa nähdä mitä siitä tulee.

PS. Ne äidin syövän etäispesäkkeet on löytyneet. Ne on maksassa ja jossain kylkikuopassa. Niiden pitäisi lähteä sädehoidolla, joka alkaa ensi kuussa.

 "Mut mä luulen, että just valtion hommat vaan sopiikin meikäläiselle. No eiks niissä just niinku väistellä varsinaista työtä? Ja tämmösessä väistelyssä meikäläinen on siis suorastaan mestari."

-Uuno Turhapuro muuttaa maalle-

Hulluutta

No niin, nyt olis vähän muokattu blogin ulkonäköä. Alkaa näyttää siltä mitä mä hain.

Sen sijaan tämä sairaus tekee minut hulluksi! Minun mielialat senkun menee vaan alemmas. Onneksi minun hiukset on sitä laatua, ettei kovin helposti rasvoitu. Tuli tuossa nimittäin oltua pesemättä hiuksia useita päiviä. Ei vaan jaksanut mennä suihkuun eikä pestä edes lavuaarissa. Ja Murulle kun olen alakuloisuudestani puhunut, niin hän on vaan silleen "aha. Ok."

Paniikkikohtauksiakin on ollut useita viime päivinä. Ihan sellaisia vapinan ja kylmän hien kanssa tulevia kohtauksia. :/ Silloin iskee aina epätoivo, kun ei tiedä mitä mitä tehdä ja kenelle kertoa asiasta, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän ja terveyskeskukseen ne ei ota, kun siellä on lääkäripula ja ainoastaan akuutit potilaat hoidetaan. Niin no, mitäpä mä siellä. Ei ne tälle enempää voi mitä minäkään. Ja se minun psykologi ei ole vieläkään töissä. Olen jotenkin ymmärtänyt, ettei hän palaakaan töihin, eli en tiedä mitä tässä tekisi, kun apua tarvitsisi. Onhan niitä psykiatrisia sairaanhoitajia, mutta olen elämäni aikana niin monta sellaista kokeillut, että olen pettyny. Ei heistä oikein kukaan osannut auttaa minua sillä tavalla niinkuin tämä psykologi.

Ai niin, äiti kävi syöpäkontrollissa viime viikolla eikä syöpäsoluja löytynyt verestä. Mutta se joku pesäke on silti ilmeisesti jossain olemassa. En vaan tajua, että jos se on olemassa, miksei se sitten näy veressä? No, ei minun tarvi ymmärtääkään. Hän joutuu syömään seuraavat viisi vuotta jotain lääkettä siihen.

Raiskattu - onneton, raiskaaja - onnellinen, miksi?

Olen ollut väsynyt. Muru pyysi anteeksi ja sai anteeksi, mutta minun ajatukset on sekavat. Rakastan häntä, mutta toisaalta haluan erota hänestä, kun hänen käytös tuskin jatkossakaan muuttuu ja jossain vaiheessa ollaan taas samassa tilanteessa.

Mulla oli viime yönä todella paha olla. Itkin, koska sain sellaisen paniikkikohtauksen, että en yhtään tiennyt mitä tehdä. Olisin halunnut jutella hänen kanssaan, mutta hän vain pakeni (sanoi menevänsä nukkumaan). Minun kädet oli osittain tunnottomat, jalat vapisi, kylmää hikeä puski, henkeä ahdisti ja päässä humisi. Olin niin paniikissa, että mietin jo kaikenlaista sillalta hyppäämistä ja sellaisia.

Kysyin päivällä häneltä, rakastaako hän minua ja sain myöntävän vastauksen, mutta miksi minusta ei tunnu siltä, että se olisi totta? Minäkin kyllä rakastan häntä, mutta en ole onnellinen. Sen muuttaisi hänen suhtautumisensa minuun. Jos hän oikeasti osoittaisi sen, että haluaa auttaa minua (kuuntelemalla). Mä itse olen aina ollut valmis kuuntelemaan hänen huoliaan (rahahuolia, pelaamisongelmasta johtuvia huolia yms.) ja jopa tarjoutunut auttamaan, mutta hän ei koskaan tarjoa apuaan. En tiedä mitä hän voisi sitten tehdä, mutta voisi hän edes kysyä, että "voinko tehdä jotain". Sekin saisi minut tuntemaan, että hän todella on kiinnostunut ja välittää.

Päivällä alkoi ahdistaa uudestaan, kun kuulin oman elämäni kannalta maailman inhottavimman tyypin (miehen, joka monta vuotta sitten raiskasi minut ja sai teollaan aikaiseksi sairauteni pahenemisen) menneen kihloihin. Sellaisella sialla on siis oikeus onneen ilman minkäänlaista rangaistusta, mutta mulla ei ole.

Helpotusta odotellessa

Ette arvaa kuinka mä odotan tiistaita. Pääsee helvettiin täältä. Tästä jatkuvasta ahdistuksesta ja paineesta. Painetta ja ahdistusta aiheuttaa tosiaan äiti, joka huutaa mulle joka ikinen päivä ja syyttää milloin mistäkin. Toisaalta kotiinhan minä olen menossa. Jos mulla on Murun luokse avain, niin eikö se silloin ole minun toinen koti? 

Huomenna pitäisi mennä käymään shoppailureissulla toisella paikkakunnalla, kun eihän täältä meidän tuppukylästä mitään löydy. Pitäisi siis löytää sellainen kevyt takki/ulkoilupuku. Viime vuoden 38-numeroinen/M ei oikein enää istu (minun nykyinen koko on 34/XS).

Mustin tiskivuoro. Tein jauhelihapihvejä ja taikinakulho meni koiran
tiskattavaksi. Ja älkää käsittäkö väärin: kulho meni tuon jälkeen vielä
tiskikoneseen, ei me sentään koiraa ainoana tiskikoneena käytetä. :D

Mä olen nyt pari yötä lukenut Leena Lehtolaisen romaania nimeltä Väärän jäljillä. Se on kymmenes Maria Kallio-romaani ja olen ihan koukussa. Pakko saada tietää lisää. En ole aikaisemmin lukenut kuin yhden Maria Kallio-romaanin (Kuolemanspiraali), mutta kun halvalla sain, niin ostin tuon sitten (sain vitosella uutena tuon kirjan kirjakaupan alennuksesta).

"Sitä paitsi minä hylkään aina edellisen, 

koska en halua joutua kaksinnaimisesta linnaan. 

Sitä paitsi yhdenkin kanssa tulee jo hiki."

-Professori Uuno D.G. Turhapuro-

Itsetunto läjässä

On se kiva, kun joka päivä haukutaan ihan lyttyyn. Nostaa itsetuntoa todella (NOT!). Äitini toimii näin minua kohtaan. Mulla haluttaa vaihtaa maisemaa tällä sekunnilla. Niin, että kiitti v*t*sti tästäkin päivästä. No, onneksi tiistaina pääsee pois muutamaksi päiväksi. Olen siis menossa Murun luokse. Kyllä sitä syliä jo kaipaakin. Viimeksihän mä tosiaan lähdin sieltä oman päähänpistoni takia hätäpäissäni hetken mielijohteesta.

Viime yö meni taas valvoessa. Luin kirjaa monta tuntia. Olin kuitenkin aamulla niin väsynyt, etten jaksanut lähteä salille, vaikka olin niin suunnitellut.

"Aijai, että osaa naiset olla yksinkertaisia.
No, sen takiahan niitten kanssa naimisiin mennäänkin."

-Professori Uuno D.G. Turhapuro-

Alkoholi - ystävä tai vihollinen, ihmisestä riippuen

Katselin illalla Mentalisti Noora Karma-ohjelmaa. Ihan mielenkiinnosta katsoin, kun minua on aina kiinnostanut kaikki yliluonnollinen ja mahdottomalta kuulostava ja täytyy sanoa, että katson kyllä toistekin. En tiedä uskoako vai mitä, mutta vaikea sitä on olla uskomatta, kun omin silmin näkee, vaikkakin tv:stä.

Kävin eilen baarissa ja otin pitkästä aikaa yhden drinkin. Maistui hyvältä, mutta se ei tehnyt mulle hyvää. Vaikka otin vain yhden, minun ajatukset alkoi harhailla. Olin kuin toisessa maailmassa: tiesin olevani baarissa, mutta tuntui kuin leijuisin sen baarin yläpuolella ja katsoisin kaikkia sieltä. Muutenkaan ajatukset ei olleet oikein selkeitä. Minun masennus tuntuu olevan syventymässä ja paniikkikohtaukset lisääntyy, niin alkoholi ei nyt sovi. No, muistanpa taas.

Joulu 2013

Joulu oli ja meni. Menin siis tosiaan muutamaa päivää ennen aattoa Murun luokse. Ja aattona sitten mentiin Murun veljen ja hänen naisystävänsä luokse syömään ja saunomaan. Tosin mulle selvisi vasta matkalla sinne, että anoppi ja appiukkokin tulee ja multa pääsi syvä huokaus, kun luulin, että ollaan neljästään. Ja olisi tosiaan ollut parempi, ettei anoppi olisi tullut sinne. Appiukosta ei ollut mitään häiriötä, mutta se helvetin a:lla alkava tyyppi. Että mitäkö tapahtui? No...

Kaikki meni ihan hyvin sen ruokailun ja lahjojen avaamisen ajan, mutta sitten kun mentiin takaisin istumaan keittiönpöydän ääreen, se alkoi. Anoppi ja Murun veli alkoivat kinastella lastenkasvatuksesta (Murun veljellä on yksi 7-vuotias lapsi). Anopin mielestä Murun veli ei kasvata lastaan oikein. Ihan niinkuin kukin ei saisi kasvattaa OMAA lastaan niinkuin haluaa. Joo ja kun tämä Murun veljen lapsi on ikäisiään pidempi, niin anoppi alkoi huutamaan, siis oikeasti huutamaan suoraa huutoa, että Murun veli ei saa pitää lastaan vanhempana kuin hän onkaan, vaikka onkin pidempi kuin muut ikäisensä. No siis eihän hän pidäkään, minun mielestä ainakaan. Eikä kyllä muidenkaan mielestä, paitsi anopin.

Se huuto oli niin korvia raastavaa, että mulle iski paniikkikohtaus ja ihan kyyneleet valui, kun mä vaan panikoin, että pääsenkö ajoissa ulos ennenkuin taju lähtee, kun en saanut happea. En vaan niin kestä noita huutamisia. Ja ehkä sekin teki sen, kun siinä samalla oli ollut puhetta koulukiusaamisesta, että kuinka tätä Murun veljeä on kiusattu kouluaikana ja kuinka se äiti ei ole puuttunut siihen. Tuli omat koulukiusaamismuistot mieleen.

Ja sitten ne joululahjat. Sain Murulta lahjakortin thai-paineluun. Se on kai joku kokovartalohieronta. Ihanaa. Ja sitten digikuvauslehden viisi seuraavaa numeroa. Itsehän tosiaan vein hänelle ne aterimet (anoppi muuten kysyi mitä on aterimet. Ei kai niin tyhmää ihmistä voi olla, ettei tuota sanaa tiedä?) ja sitten turkoosinvärisen Iittalan Kivi-tuikkukipon. Anopilta sain sukat ja vartalovoidetta, joka tuoksui niin hyvälle. Murun veljen tyttöystävältä (joka on kampaaja) sain pipon ja matkakokoa olevat muotovaahtopullon ja muotoilusuihkeen (ööö, mitä pitkähiuksinen sellaisilla tekee? Noo...).

Tänään kotiin lähtiessä sain jotain hyvin yllättävää. Sain oman avaimen Murun asuntoon siltä varalta, että hän on joskus töissä, kun menen sinne, niin pääsen sisälle. En olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Olen niin häpi. :)

What a feeling?

Tapasin naapurin aivan ihanan 12-viikkoisen karvaisen vauvan. Meidän Musti ei vaan taitaisi tykätä, jos meille uusi koira tulisi, kun se on mustasukkainen jo siitä, jos suon jollekin ihmiselle enemmän huomiota kuin hänelle.

Tuosta koiravauvan tapaamisesta huolimatta mieli on matala. Muru on ilmeisesti taas muuttanut mieltään minun suhteen. Miksi? Miksi sen pitää kiusata minua? Ja miksi mä olen niin tunneihminen, etten pysty laittamaan tunteitani jäähylle jonkun napin painalluksella? Olin suunnitellut, että olisin mennyt käymään siellä ensi viikon alussa, mutta en tiedä kun tämä meni taas tällaiseksi. Suoraan sanottuna: VITTU! Minun lempiyöpaita jäi sinne viimeksi. :/ Mä haluan sen takaisin. Ei vaan oikein viitsi yhtä yöpaitaa lähteä sieltä bussilla hakemaan.

Haluttais vaan mennä sänkyyn, vetää peitto korville ja unohtaa koko muu maailma muutamaksi päiväksi. Siis se ihminen kyllä tietää kuinka herkkä olen, niin miksi pitää tahallaan kiusata ja aiheuttaa ahdistusta? :( Ja vasta muutama päivä sitten sanoi, että HALUAA aloittaa minun kanssa alusta. Mihin se halu katosi?

Coffee - BAD!

Mulla on viime päivinä ahdistanut kauheasti. Jatkuva paniikkikohtaus päällä. Eilen sitten ihmettelin, mihin se ahdistus on hävinnyt. Nyt aamulla tajusin, mikä sen jatkuvan ahdistuksen syy on: korkeasti kofeiinipitoinen proteiinijuoma. Kofeiini edesauttaa paniikkihäiriöisen kohtauksen alkamista eikä näin ollen ole hyväksi paniikkihäiriötä sairastavalle. Eli saan unohtaa sen juoman, vaikka se hyvää onkin.

A niinkuin ahdistus

Kävin tuossa päivällä ensimmäistä kertaa uudessa paikassa olevassa mielenterveystoimistossa. Vanhassa paikassa on remontti ja tämä on väliaikainen paikka. Alkoi ahdistaa sinne mennessä, kun en ollut varma, löydänkö sitä paikkaa enkä kehtaa kysyäkään keneltäkään. Ihan hyvin kuitenkin löysin sinne. Muutokset on pahimpia paniikkihäiriöiselle, kun sitä jännittää sitten ja alkaa ahdistaa.

Itseasiassa minun terapeuttini kysyi, haluanko jatkaa käyntejä siinä paikassa, että onko viihtyisä vai haluanko odottaa siihen, kun he muuttavat takaisin sinne vanhaan paikkaan. Ei oikein minun tilanne salli sitä, että odottaisin mitään heidän takaisin muuttoansa. Ja ihan viihtyisä se paikka oli. Samantyyliseksi olivat saaneet tämän väliaikaisen paikan kuin millainen se varsinainen paikkakin on.

Nyt on sitten ahdistus menossa. Ilmeisesti minun ahdistuneisuushäiriö nostaa taas päätään. Tai mikä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö onkaan varsinaiselta nimeltään. Eli sellainen, että ahdistaa, vaikka ei varsinaista syytäkään ole. Tosin nyt on kyllä ollut kaikenlaista, kuten tuo minun aikaisempi blogipäivitykseni. Ja sitten tuli tuolla muualla netin syövereissä sellaista seksuaalisesti häiriköivää viestiä.

Elämän häiriötekijöitä

Kyllä ne jotkut sitten kehtaa! Laitoin tälle miehelle, josta olen puhunut, keskiviikkona viestiä Fb:n kautta, että tiedän mitä peliä hän pelaa. Nyt oli sitten illalla (vasta!) tullut viesti, että voisinko tarkentaa, mitä peliä hän pelaa. Tyhmänä hän minua vissiin pitää, kun olen nähnyt ne kaikki viestit, mitä hän alaikäiselle sukulaistytölleni kirjoitti samaan aikaan, kun mä odottelin hänen vastaustaan viesteihini. Saa nyt maistaa omaa lääkettään, eli miltä tuntuu, kun viesteihin ei vastata. Toisin sanoen en aio vastata hänelle tuohon kysymykseen.

Torstai-iltana luin Iltalehden sivuilta raiskauskertomuksia ja tuli taas se oma kokemukseni mieleen. Siitä alkoi ahdistus, joka oli sellainen, että oikein keuhkoihin sattui, kun hengitti. Ja mulla ei siis ole nyt mitään yskää tms. eli ihan paniikkikohtauksesta johtui. Ensimmäisenä tuli mieleen, että päivystykseen menisin, mutta mitäpä se hyödyttää, kun ne lyö siellä vaan kouraan samanlaisen rauhoittavan pillerin, jollaisia mulla on kotonakin. Eli ihan sama ottaa sellainen kotona ja olla menemättä tk:een häiritsemään hoitajia.