Tarinani

Tässä kerron tarinani, eli syyt siihen, miten olen tähän elämäntilanteeseen (sairaseläkkeelle) joutunut. Tämä tarina on itseasiassa ainoa syy siihen, miksi merkitsin tämän blogin sisällön olevan aikuisille suunnattua. Tämä sama juttu on Enkeli-Elisaa käsittelevässä blogikirjoituksessanikin. Lisäksi tähän on lisätty sitä (mielestäni) K-18-materiaalia.

Olin peruskoulussa 5.-9.-luokilla koulukiusattu. Minulla se oli henkistä kiusaamista, eli syrjimistä ja haukkumista, silti se sattui. Asialle yritettiin vanhempien, opettajien ja rehtorin taholta vaikuttaa, mutta ei kiusaamista onnistuttu lopettamaan. 

AIKA PERUSKOULUN JÄLKEEN

Peruskoulun jälkeen lähdin opiskelemaan ammattikouluun toiselle, vieraalle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään. Syrjiminen vain jatkui, vaikka ihmisetkin vaihtui huomattavasti vanhempiin (aikuisiin) ihmisiin. Peruskoulussa olo oli vielä ihan ok, kun oli kuitenkin kaksi kaveria, joiden kanssa olla, mutta ammattikoulussa ei ollut edes yhtä kaveria. Siitä se alamäki alkoi. Vuoden sitä kestin sillä tavalla, että olo oli suht normaali, mutta sitten tapahtui jotain.

Sain kesken koulupäivän paniikkikohtauksen, jota en tietenkään tunnistanut, kun en ollut ennen sellaista kokenut, ettei hengitys kulkenut kunnolla. Menin terveydenhoitajan vastaanotolle, joka epäili heti paniikkikohtausta. Sain sairaslomaa, jonka vietin yksin asuntolassa.

Yleensähän käytäntö on, että kun joku on pois koulusta ja palaa poissaolopäivänsä jälkeen takaisin, hänelle mainitaan, jos on ilmoitettu koepäivämäärä, mutta ei minulle koskaan mitään kerrottu enkä hoksannut itse kysyä, kun tosiaan olin yksinäinen. Lopulta aloin sitten itse kysymään luokkakavereiltani, onko jotain koepäivää ilmoitettu, mutta en silti saanut vastaukseksi muuta kuin "olis se sulle selvinnyt eilen, oma vikasi, kun et ollut koulussa". Ja se oli jo sitä aikaa, kun poissaoloja minulla oli aika paljon, johtuen väsymyksestä, joka taas johtui masennuksesta, jota en itse tiedostanut.

En nyt ihan muista, ei tainnut aivan samoihin aikoihin tuon ensimmäisen paniikkikohtauksen kanssa olla tämä seuraava, mutta kumminkin myöhemmin olo vain paheni, tuli itsemurhayritys ja taas sairaslomaa. Tosin silloin sain ajan myös mielenterveystoimistoon, jossa minulla tosiaan todettiin sitten keskivaikea masennus, joka muuttui myöhemmin vaikeaksi.

Kun olin kävelemällä menossa sinne mielenterveystoimiston sairaanhoitajan (tai mikä olikaan) vastaanotolle, niin eiköhän pari luokkakaveriani ollut sattumoisin nähnyt minut jostain autosta keskellä päivää kaupungilla, kun en siis ollut koulussa ja tuli viesti, että miksi lintsaan. Huoh... sekin tuntui niin pahalta. Muuten ei kyllä kyselty mitään, miten voin, mutta heti, jos nähtiin heidän mielestään väärään aikaan väärässä paikassa, niin silloin kyllä oltiin haukkana kimpussa.

                                             

Nämä monen vuoden takaiset tapahtumat vaikuttavat minussa vieläkin. Masennus ja ne tuntemukset eivät ole hävinneet mihinkään. Ja nykyään tunnen ihan samoja tuntemuksia, sillä ei oikein ystäviä ole ja yksin tulee ajateltua kaikenlaisia ikäviä juttuja, vaikka ei saisi.

Onneksi nykyään kuitenkin on tuttu ympäristö ja vanhemmat, vaikka heille en mielelläni puhu mitään näitä asioita. Syynä siihen on se, kun ensimmäisen kerran sanoin heille meneväni mielenterveystoimistoon, pitivät minua hulluna. Ihan tavallisten ihmisten paikka se on näistä ennakkoluuloista huolimatta.

AIKA AMMATTIIN VALMISTUMISEN JÄLKEEN

Vuonna 2008 kuitenkin valmistuin ihan ajallaan media-assistentiksi. Aloitin syksyllä paikallisella oman alani yrityksessä työt mielenterveyskuntoutujana. Siellä olo oli ihan jees, yhtä asiaa lukuunottamatta. Ohjaajani ei ymmärtänyt yhtään paniikkihäiriötäni. Silloin, kun sellaisen sain, hengitys ei kulkenut kunnolla ja vapisin. Töistä ei tullut mitään ja menin yleensä ulos, jotta sain happea. Ohjaajani mielestä en olisi saanut mennä ulos ja hän soitteli perään.

Kerran tällainen tapaus johti sairaalareissuun. Koska ohjaajani mielestä minun piti tulla HETI takaisin sisälle, tulin. Mutta sitten sattui jotain. Pyörryin työpaikkani käytävän lattialle, koska happi loppui. Se oli siis tavallista rajumpi paniikkikohtaus, joka johtui siitä painostavasta ilmapiiristä.

TIE POIS TYÖELÄMÄSTÄ (tästä alkaa se, miksi olen merkinnyt tämän blogin K-18:sta)

Vuoden 2010 alussa eräs puolituttu mies raiskasi minut (ihan meillä kotona). Siitä alkoi minun tie työkyvyttömyyseläkkeelle. Masennuin.  En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään enkä oikein halunnutkaan. En jaksanut käydä töissäkään moneen päivään. Masennus aiheutti myös sen, etten edes älynnyt/jaksanut käydä lääkärissä asian johdosta. Nukuin vain. Ja senpä takia tyyppi ei saanut minkäänlaista tuomiota. Poliisille kyllä soitin, mutta he sanoivat, ettei rikosilmoitusta jälkikäteen kannata eikä voikaan tehdä, koska ei ole todisteita tuon sairaalassa käymättömyyden takia. No, onneksi hän ei uskalla nykyään tulla lähellekään minua.

Tuosta tapauksesta meni alle kuukausi ja yritin töissä ollessani itsemurhaa lääkkeellisesti. Tämä johtui siitä, että sisääni patoutunut paha olo kärjistyi. Lääkkeiden yliannostuksesta tuli ihan hirveä olo. Oksetti enkä pysynyt pystyssä kunnolla. Ihan kuin olisi humalassa ollut (ja niin kai tavallaan olinkin, lääkehumalassa). Sen tapauksen jälkeen kävin mielenterveystoimistossa psykologin kanssa juttelemassa ja päätimme, että lähden kuukaudeksi sairaalaan psykiatriselle avo-osastolle. Menin sinne kyllä, mutta en ollut siellä kuin viikon. Ei ollut oikein minun paikka. Siellä oli paljon sairaampiakin ihmisiä kuin minä ja koin paikan vääräksi minulle. Mutta vielä tänä päivänäkään kukaan läheiseni ei tiedä itsemurhayrityksestäni (edes vanhemmat). Eivätkä siis tiedä todellista syytä sairaalassa olooni.

Mutta takaisin aiheeseen: lähdin siis kotiin viikon sairaalassa olon jälkeen. Ja se oli todellakin paras vaihtoehto. Vaikka sairaalassa olikin joka päivä omalääkärin kanssa juttutuokio, mutta kun hän oli minulle outo, niin ei haluttanut paljon omista asioistaan hänelle puhua. Sieltä sain kuitenkin mukaani vuoden sairasloman.

Aloin sairaslomani aikana harrastaa zumbaa. Se hieman piristi minua, vaikka en sieltäkään kavereita saanut. Kesäksi sekin sitten loppui. Sinä kesänä löysin kuukauden ajaksi onnen, miehen siis. Hänkin sitten lopulta paljastui vain huijariksi. Piti minua vain laastarisuhteena oman edellisen suhteensa päätyttyä.



TYÖKYVYTTÖMYYSSELÄKE

Ero poikaystävästä aiheutti sen, että toipumiseni otti takapakkia. Masennuin entisestään ja aloin saada aina vain pahempia paniikki-/ja ahdistuskohtauksia. En jaksanut enää mitään, makasin vain sängyssä ja itkin. Seuraavan vuoden, eli 2011 keväällä minulle sitten myönnettiin sairaseläke ja tässä ollaan.

2 kommenttia:

  1. Moikka

    Löysin sun blogin ja täytyy sanoa, että mun sydän särky sun puolesta. Mä masennuksen osalta samaistun sun tarinaan. Itellä vaikea masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Itsemurha yritys ja osastolla oloakin on. Yritetään jaksaa yhdessä! Mulla oma blogi on osoitteessa: http://leegolaskikummitus.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei

      Kiva, kun löysit tänne. :) Ja tervetuloa lukijaksi. Samalla sait myös minusta yhden uuden lukijan itsellesi. :)

      Poista

Uudet Muumit on...

Katselin tuossa muutama päivä sitten Muumien metkut-nimisen dvd:n. Sisältää siis kolme Suomessa ennen julkaisematonta Muumi-jaksoa. Ne (tai ...