Tosi pitkät neljä yötä ja viisi päivää

Tästä tuleekin pitkä postaus. Muutama päivä taas vietetty hiljaiseloa tällä blogirintamalla. Olen ollut viime torstaista asti Lapin Keskussairaalassa Rovaniemellä (tuntui kyllä paljon pidemmältä ajalta, kun ei nuo sairaalat niin kivoja paikkoja ole). Kävin viime viikolla alkuviikosta joka aamu verikokeissa otattamassa tulehdusarvot. Silloin maanantaina siis mulle määrättiin sitä antibioottia, joka ei pysynyt yhtään sisällä. Kaikki ruoka ja juoma tuli samantien ulos, kun sen oli ottanut.

Viime torstaina sitten menin taas verikokeisiin, niin siellä selvisi, että vaikka olin antibioottia syönyt, tulehdusarvot oli vain nousseet, 150:stä 160:een. Keuhkokuume siinä siis todettiin ja Rovaniemelle lähettivät, kun ei täällä meidän kunnassa ollut vuodeosastolla paikkoja vapaana. No, eipä ollut ambulanssejakaan, joten taksilla meinasivat minut sinne laittaa menemään. En suostunut, koska mulla oli tosiaan niin huono olo, että päivän ruokalista olisi milloin tahansa voinut lentää taksikuskin niskaan. Isä ja äiti sitten vei minut sinne.

Siellä sitten ensiapuosastolla minulta otettiin happisaturaatio, eli happiarvo, joka oli 88 (kuulemma todella alhainen). Sen jälkeen alkoi yksi minun pahimmista painajaisista, tipan laitto, jaiks! Molemmat kämmenselät "hakattiin" mustelmille, kun ei meinannut suonta löytyä. Löytyi sitten viimein toisesta kädestä ja voi kuinka mä itkin ja huusin, kun sitä laitettiin. Siitä tipasta meni siis suonensisäisesti antibioottia.

Tipan laiton jälkeen luulin, että painajainen oli siinä, niin ei. Sitten sanottiin, että pitää ottaa valtimoverinäyte (liittyi jotenkin tuohon happiarvotutkimukseen) ja se se vasta sattuikin. Ei siinä muuten mitään, jos tästä valtimoverinäytteestä olisi jotain hyötyäkin ollut, mutta kun kaksi eri hoitajaa yritti ottaa molemmista käsistä sitä eivätkä saaneet. Kädet oli niistä kohdista monta päivää jälkeenpäinkin arat. Tuon valtimoverinäytteenottoyrityksen jälkeen otettiin tavallinen verikoe kyynärtaipeesta. Sekin teki niin pahaa, vaikka ei tosiaan läheskään niin pahaa kuin tuo valtimojuttu.

Pääsin sitten viimein keuhkopolin osastolle. Samassa huoneessa tosin oli joku mummo, jolla oli todella äänekäs hengityskone. No, eihän mulla tullut siinä huoneessa nukkumisesta mitään. Menin oleskeluaulan sohvalle nukkumaan. Kyllä mä siinä pari tuntia sain nukuttua, mutta en enempää, ikävä kyllä, vaikka väsymys oli mitä melkoisin yskimisen takia kotona huonosti nukuttujen öiden takia.

Seuraavana aamuna (perjantai) minulta otettiin taas happisaturaatio, sormenpäästä hemoglobiini, tavallinen verikoe kyynärtaipeesta ja sain jälleen puoleksi tunniksi tippatelineen riesakseni. No, onneksi se letku ei sentään koko aikaa roikkunut minun kädessä vaan ainoastaan puoli tuntia kerrallaan kaksi kertaa vuorokaudessa. Se neula vaan meni aina vaan syvemmälle, kun se letku taas laitettiin siihen ja teki niin pahaa, että hyvä, jos tajuissani pysyin. Myöhemmin sain sitten tietää, että tulehdusarvo on laskenut sieltä 160:stä olikohan 130:een vai 120:een. Edistystä. Ei se tippa siis turhaa siinä kädessä roikkunut.

Tällaista jälkeä tuli, kun joka päivä piikitettiin.

Viikonlopun sain olla rauhassa, kun verikokeita ei otettu silloin. Tosin tippahan se meni silloinkin, mutta olipahan ainakin pari neulan pistoa vähemmän. Perjantain ja lauantain välisenä yönä oli vähän levotonta, kun joku vanhempi nainen huusi (tai lähinnä karjui) koko yön milloin mitäkin. Luuli vissiin omistavansa koko sairaalan tai jotain. No, tuona yönä sain hyviä uutisia nukkumiseni kannalta: huoneeseen, jossa olin, tuli akuuttipotilaita, joten jouduin (tai siis pääsin) siirtymään lääkäreiden kansliaan viikonlopuksi sänkyineni ja muine tavaroineni ja mikä parasta, aivan yksin. Siellä olin sitten ihan tähän päivään asti.

Minun piti kaksi kertaa vuorokaudessa puhaltaa sellaiseen keuhkojentilavuusmittariin ensin ilman lääkitystä ja sitten piti imeä sellaisen spira-laitteella jotain hengitysteitä avaavaa ainetta ja ei kun uusi mittaus. Voi että se mittaus kävi kipeää keuhkoihin. Mulla ei koskaan ole kovin tilavat keuhkot olleet, edes lapsena. En ole koskaan edes maistanut tupakkaa, mutta niin vaan on keuhkot huonossa hapessa. Pelkäsin, etten huonojen mittaustulosten takia pääse pois sieltä ollenkaan.

Viikonloppu meni siis ihan hyvin. Mitä nyt sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten koin taas pahimman painajaiseni: tippaneula jouduttiin vaihtamaan, kun ei enää nesteet kulkeneet läpi. No, sitä ei onneksi enää yritetty tukkia tuohon ohutihoiseen kämmenselkään vaan laitettiin suosiolla tuohon pikkuisen ranteesta ylöspäin.

Vaikeaa siellä välillä tuppasi olemaan, kun ikävä vaivasi. Tuli itkettyä silmät päästä. Oli niin ikävä koiraa ja omaa Murua. Puhelin olikin ahkerassa käytössä.

Nyt maanantaiaamuna sitten sain mitä parhaimpia uutisia. Kun verikokeita taas otettiin, niiden tulokset osoitti, että tulehdusarvo on laskenut 30:een ja pääsen kotiin, jee! No, lääkereseptejähän mä sain sieltä muutaman mukaan ja suunnilleen kourallisen pillereitä joudun syömään joka aamu ja ilta, mutta jospa tämä tästä. Elämä alkaa voittaa.

Koska uutisissakin on noita loppukevennyksiä ja tämä oli aika raskasta tekstiä, niin laitetaan nyt tähänkin sellainen ns. loppukevennys:

Tällaiseen vaatemainokseen törmäsin viime viikolla
Lapin Kansa-lehteä lukiessani. En yleensä lehtimainoksiin
kiinnitä huomiota, mutta tuo jotenkin osui silmään ja
piti toiseen kertaan katsoa, lukeeko siinä tosiaan noin.
Liekö jonkun miehen tekemää piilomainontaa siitä,
mitä on kesän aikana tehnyt. :D