Rakas anoppi...

Voi rakas anoppi, kun olisitkin toisenlainen tai edes hieman toisenlainen. Viikko vierähti niin, että hujahti Murun luona. Oli siis aivan ihanaa. Paitsi se ANOPPI! Käytiin täällä meillä tiistaina, paitsi anoppi, joka jäi kauppoja kiertelemään keskustaan. No, mutta se matka tänne ja takaisin, voi huoh. Se ihminen ei ole minuuttiakaan hiljaa. Koko ajan takapenkiltä kuului jotakin juputusta. "Onkohan siellä sitä ja tätä ja minä haluan kyllä käydä myös... Pitäisi saada myös... Voi, voi tätä keliä, kun tämä on tämmöinen. Pitäisköhän noita ikkunoita raaputtaa välillä? Minä voin tehdä sen. Anna se raaputin. Ei sitä, kun se toinen, se on parempi. Onko sulla (mulla) sisaruksia? Minkä ikäisiä?" En nyt jaksa muistaa mitä vielä, mutta koko ajan se jotakin pulisi.

Äiti kyllä hieman loukkaantui, kun anoppi jäi vaan kauppoihin eikä tullut käymään edes kahvilla.

No, illalla sitten kun oltiin Murun kanssa takaisin perillä Murun luona, sain sellaisen paniikkikohtauksen, että vain istuin vessan lattialla, itkin ja tärisin enkä saanut sanaa suustani. Syy siihen taisi olla se stressi, joka koko päivän ajalta purkautui. Se anoppi kävi vaan oikeasti niin hermoon.