Huomenna se päivä viimein on, jota on odotettu kuin kuuta nousevaa viimeiset kaksi kuukautta. Toivottavasti siellä ultrassa ei näy sitten mitään häikkää. Vaikka kyllä mä rauhallinen sen suhteen olen jostain kumman syystä. Ehkä siitä johtuu, ettei tarvitse enää sitä pelätä, ettei siellä olisi ketään tai että se joku joka siellä on, ei olisi elossa. Mutta vaikka mä olenkin rauhallinen, niin valehtelisin, jos sanoisin, ettei yhtään jännitä. Kyllä se vähän jännittää, mutta ei mulla silti hermostuta niinkuin vielä viikko sitten. Lähden siellä sairaalassa käynnin jälkeen Murun kanssa hänen luokseen viikonlopuksi, eli menee ensi viikkoon, kun sitten kirjoitan tänne mitä siellä sanottiin.
Listasin eilen paperille mitä vauvanvaatteita ja tarvikkeita mulla on ja kuinka paljon mitäkin. Vaikka se läjä näyttää paljolta, niin paperilla se ei yllättäen ollutkaan paljon. Oli yksi koko sitä ja toinen tätä. Pitää niitä nyt enemmänkin olla, että on vaihtovaatteita. No, jos huomenna katselisi, kun tuolla kaupungissa käy, että löytyisikö. Ja kirpparithan on tosiaan keksitty.
- Sisältää lappilaisen 28-vuotiaan naisen elämää ja ajatuksia. Elämään kuuluu myös kihlattu ja 3/2016 syntynyt poika sekä työkyvyttömyyseläke eriasteisena esiintyvän masennuksen ja paniikkihäiriön takia sekä lapsena todettu epilepsia -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti