Jaksamisen äärirajoilla

Se painonpudotusryhmä... Saa nähdä kauanko sitä jaksaa. Silloin maanantaina oli ihan kauhea kiire. Lappujen täyttämistä minuuttiaikataululla. Ei ole oikein motivaatiota siihen hommaan, kun mulle ei edes makseta siitä mitään. Olin sieltä tullessa ihan älyttömän väsynyt. Ei se minun hyvinvointiohjaaja kai oikein käsitä, etten mä ole henkisesti yhtä terve kuin hän tai muut siellä. En mä jaksa tuollaista työtahtia. En mä nyt huvikseni työkyvyttömyyseläkkeellä ole. Olenkin miettinyt, jos sanoisin hänelle, etten pysty siihen.

Olen viimeiset kaksi yötä ollut Murun luona. Se päättyi taas huonosti. Minun oli ensin tarkoitus lähteä tänään, mutta olin aamulla todella väsynyt. Kysyin, että haittaako, kun en lähtenytkään tänään. Ette arvaa mitä herra siihen vastasi. Kyllä: "Kyllähän sinä vielä ehdit, menee täältä vielä yksi auto tänään". Meni jonkun aikaa ja kysyin onko minun ihan pakko lähteä tänään. Siihen vastaus kuului: "suututko, jos sanon, että on?". Odotin, että Muru lähti töihin, pakkasin kamppeeni ja juoksin nopeasti bussipysäkille. Nyt illalla sitten Muru ihmetteli, miksi olin lähtenyt. No, miksiköhän? Ei ollut kuulemma tarkoittanut, että minun olisi pitänyt lähteä. Aha, en vaan käsitä miten muuten tuo olis pitänyt ymmärtää.