Aurinko pimeni mielialojen mukana

On ollut varsinainen masennusviikko. Tuntuu, ettei jaksa mitään. Kävin viime viikolla ja toissa viikolla, kumpanakin viikkona kerran salilla, nyt en käynyt ollenkaan. Ei vaan ole jaksanut.

Perjantaina oli auringonpimennys, kuten varmaan tiedätte. Näin sen kyllä, kun katsoin kameran linssin läpi, johon olin asettanut tyhjän negatiivin, mutta kuvaamaan en sitä pystynyt. Myöhemmin sitten luin, ettei sitä olisi edes saanut kuvata. Olen kuvannut aurinkoa vaikka kuinka monesti tietämättä, ettei sitä saa kuvata eikä kamera ole mennyt miksikään. Siinä sitten tunnin istuin sisällä aurinkolasit päässä, kun "silmät jäi ulos". Aurinkoahan ei saa katsoa suoraan, mutta vaikea sitä oli olla katsomassa, kun halusi sen pimennyksen nähdä edes kerran elämässään. Eipä ollut kyllä kummoinen, näytti ihan kuun sirpiltä.

Siinä nyt se mitä sain aikaiseksi siitä auringonpimennyksestä.
Eihän se tuossa kyllä näy.

Ex-Murusta ei ole vieläkään kuulunut mitään. Onneksi, saa senkin pikkuhiljaa mielestä. Olen tosin ajatellut sitä joka ikinen päivä ja päälimmäisenä on kysymys miksi. Siihen mä tuskin saan koskaan vastausta. Toivottavasti hän ei ota enää koskaan yhteyttä. Siitä ei tulisi kuin vihaiseksi. Ja olisi paljon helpompi unohtaa hänet, kun ei vahingossakaan törmäisi häneen, edes yhteydenoton muodossa. Pettynyt mä silti olen. Tunnen itseni syylliseksi, vaikka en edes tiedä mihin. Luultavasti mitään ei ole tapahtunut, hän on vaan taas VAIHTEEKSI saanut päähänsä, että jätänpä tuon ja otan sitten takaisin, kun taas tarvitsen (yritäpä vain!).