Rv 15+1 Suru on alkanut helpottaa

Nyt tuntuu tuntuu suru jo vähän helpottavan. Olen pystynyt menemään meidän koiran haudalle yksin. Vielä muutama päivä sitten se ei onnistunut. Kai se on konkretisoitunut, kun ei koiraa enää näy ja sitten kun sen tosiaan itse näki, että se laskettiin sinne hautaan. Ja kun hommattiin siihen tyhjään kiveen nimilaatta, niin se ei ollut enää pelkkä kivi vaan muistomerkki.

Rakas koiramme sai siis viimeisen leposijansa meidän takapihalta. Onhan niitä koirien haustausmaitakin, mutta en mä sellaiseen sitä halunnut. Ei sinne tulisi lähdettyä. Parempi, että se on tuossa lähellä ja lähellä paikkoja, joissa se itse viihtyi.

Kynttilä meillä on siinä haudalla joka päivä palanut. Mä käyn siinä haudalla yleensä öisin tai pimeään aikaan kumminkin. Se palava kynttilä on niin kauniin näköistä pimeässä.

Yhtenä yönä kuulin ihan selvästi talon sisällä sellaisen tuhahduksen. Kuulosti ihan samalta kuin millaista ääntä meidän koira piti silloin, kun se nukkui. Se tuhahteli välillä sillä tavalla. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, en ole uskonnollinen ihminen, mutta en tiedä noista sielujutuista ja äänistä, että onko ne todellisia. Toisaalta, en mä sitä kyllä kuvitellutkaan. Se kuului silloin, kun en ajatellut sitä asiaa.