Juttuhan meni näin: Me mentiin sinne sillä odotuksella, että saataisiin apua pojan nukkumiseen. Ja siellä sanottiin, että hoidan itse poikaa öisin meidän huoneistossa, mutta tarvittaessa saan apua hoitajalta. Ekana yönä mulla oli oma puhelin käytössä, jos tarvitsen apua, mutta en jotenkin ujouteni takia saanut aikaiseksi soittaa tai se tuntui jotenkin hoitohenkilökunnan vaivaamiselta. Öisin ei ollut kuin yksi hoitaja, joka hoiti sekä ensi- että turvakodin (ovat eri kerroksissa). Me oltiin ensikodin puolella, jossa ei muita asiakkaita nyt ollutkaan.
Seuraavana yönä mulla oli sitten käytössä itkuhälytin, jolla sain tarvittaessa apua. Yöllä en tarvinnut apua, mutta aamulla olisin tarvinnut pojan pukemisessa. Hän on aikamoinen rimpuilija, että häntä on vaikeaa yksin pidätellä putoamasta sylistä/sängyltä ja hankalaa siis pukea siinä samalla. Sanoin itkuhälyttimeen, että "tulisitko käymään". Ketään ei tullut. Kävin katsomassa käytävällä ja yleisissä tiloissa, mutta ei siellä ketään ollut. Kysyin myöhemmin, oliko hälyttimessä joku vika vai mikä oli, kun ketään ei ollut tullut, niin vastaus oli "ai se oli kutsu? Kuulin kyllä, mutta ihmettelin mikä se oli." Just. Ja sama homma, kun minun olisi tarvinnut omat aamulääkkeet ottaa: ei ketään missään, että olisivat sen ajan voineet katsoa pojan perään, että olisin lääkkeeni saanut ottaa ajallaan. No, ne tuli sitten otettua milloin mihinkin aikaan päivästä kerkesin.
He puhuivat monesti tassuttelu-unikoulusta, mutta en saanut konkreettista näytöstä siitä mitä se on käytännössä - edes pyytämällä.
No, sitten, kun poika piti ulos saada, pyysin uudelleen, ihan kasvotusten apua siihen pukemiseen. Hoitaja tuli, mutta hän vain katsoi, kun yritin kaikin voimin pukea rimpuilevaa lasta ja yritin samalla estää häntä putoamasta sylistä. Ei siis ollut mitään apua hänestäkään. Se oli viimeinen niitti ja sanoin pojalle, että eiköhän me lähdetä pois ja niin lähdettiin. Jäi vähän rahastuksen maku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti