Särkyä ja väsyä

Mä olen taas kokonaan unohtanut tämän blogin. Pojan kanssa kun touhuaa päivät, niin ei sitä jaksa enää illalla alkaa kirjoittamaan. Lisäksi mulla on ainakin viikon jo ollut kauhea särky oikeassa jalassa ja syytä siihen en tiedä. Kävelemässä olen käynyt, mutta eipä se kovin nopeaa ole ollut, ontuvaa kyllä ja olen varmaan näyttänyt siltä kuin olisin pikemminkin tulossa kapakasta kuin menossa kauppaan.

Mutta poika on kehittynyt paljon ja osaa jo itse viedä roskat roskiin ja pyytää ruokaa ja juomaa, kun kokee tarvitsevansa. Tuttiritari on hänelle nyt se the juttu. Pattika-pattika... Löysin Facebook-kirppiksen ja huutonetin kautta kaikki kolme Tuttiritari-dvd:tä ja niitä pikkumies katsoo päivittäin kannettavalla dvd-soittimella. Osaan jo kaikki jaksot ulkoa. :D Ikää hänellä nyt vuosi ja viisi kuukautta. Juoksee kovaa vauhtia ja huppu takissa on hyvä juttu, että saa stopattua hänet, ettei ihan autojen alle juokse.

Minulla itsellä on väsymystä ja hoitaja aikoi laittaa lääkärille konsultaatiopyynnön, josko saisin vaihtaa mielialalääkkeen ottoajan iltaan aamun sijasta, ne kun juuri tätä väsymystä aiheuttaa. Mikäli saan vaihtaa, niin se ensimmäinen päivähän tietenkin on vaikea, kun voi tulla paniikkikohtausta kohtauksen perään, mutta eiköhän sen kestä. kestä kuin sen yhden tai kaksi päivää.

Rentoutusta

Jahas, jotenkin nyt taas jäänyt retuperälle tämä blogin kirjoittaminen. Ei vaan yksinkertaisesti ole ollut aikaa ja sitten kun olis aikaa, väsyttää niin, että mieluummin vaan kaatuu sänkyyn. Mahdollisuus kirjoittaa tätä vain illalla, kun poika nukkuu ja silloin nukkuisi mieluummin itsekin.

Kävin viime viikolla mielenterveystoimistossa lääkärin vastaanotolla ja minun lääkityksen annostusta muutettiin 10 mg:aa suuremmaksi. Syy tähän on useat paniikki- ja ahdistuskohtaukset viikossa. Minulla on uusi keino tuon mörön häätämiseen. Kun minua ahdistaa tai hermostuttaa, turvaudun tähän:

Niin sanottu aikuisten värityskirja, mutta ei mikä tahansa vaan tässä värit määräytyy kuvissa olevien numeroiden ja niille numeroille valmiiksi määriteltyjen värien mukaan. En tykkää niistä "vaan värityskirjoista", joissa saa itse määrätä millä värillä värittää vaan on paljon jännempää, kun ne on etukäteen päätetty ja saa etsiä samoja numeroita kuvasta ja värittää ne samalla värillä ja siirtyä seuraavaan väriin. Mutta kuten kuvasta näkyy, en jaksa keskittyä yhteen kuvaan kerrallaan vaan saatan värittää kolmeakin kuvaa yhtäaikaa.

Joskus liekki sammuu liian aikaisin

Se on tuo elämänlanka kovin ohut ja voi katketa koska tahansa. Se tuli perjantaina taas todistettua. Minun serkku kuoli yllättäin sairauskohtaukseen 44-vuotiaana. En häntä kovin hyvin tuntenut, sillä tutustuin häneen vasta 2009 hänen äitinsä, siis tätini hautajaisissa. Hän muutti kolme vuotta sitten perheineen takaisin Lappiin parinkymmenen pääkaupunkiseutu-vuoden jälkeen. Vaikka en häntä kauheasti tuntenut, mitä nyt kaupassa tuli törmäiltyä tämän tästä, hän on ollut mielessäni nämä kaksi päivää. Tai lähinnä hänen jälkeensä jäänyt perhe: vaimoke ja neljä alaikäistä lasta, joista kaksi nuorimmaista vasta alle kouluikäisiä. En tiedä miten sitä itse selviäisi, jos tuohon tilanteeseen joutuisi, että mies kuolisi ja jäisi yksin lapsen/lasten kanssa. Mä luultavasti sekoaisin. Niin sitä sanotaan, että kun on lapsia, on pakko selvitä, mutta ei se niin mene. Kaikilla ei pää kestä.

Uusia tuulia blogin bannerissa

Vaihdoin blogiin uuden bannerin. Siitä suurkiitos Farrago-blogin Teijalle. Mulla ei ole aikaa eikä taitoa tehdä tuollaisia. Kiva, että jollakin on. Ei meinaa aika riittää tämän blogin kirjoittamiseenkaan. Ei silti, ei minun elämässä kummoisia ole edes tapahtunut.

Poika on oppinut kävelemään ja sohvalle on kiikuttu jo pari kuukautta ahkerasti, eli kiirettä riittää. Ikää hänellä tulee tässä kuussa 1 vuosi ja kolme kuukautta.

Mitä on masennus?

Mitä on masennus? Tai oikeammin mitä se mulla on:

* Syyllisyyden tunne
* Huono omatunto
* Huono itsetunto
* Itkuisuus
* Ahdistuneisuus
* Väsymys
* Unettomuus
* Näyttelemistä (että kaikki on hyvin)
* Itsetuhoisia ajatuksia ajoittain
* Välinpitämättömyys
* Materia (jota tulee ostettua itselle lohdukkeeksi: dvd:t ja kirjat on heikko kohtani)
* Herkut, etenkin suklaa

Ainakin näitä minun masennukseen liittyy. Jokaisellahan on tietenkin omanlaiset tuntemukset, masennuksen laadusta riippuen. Mulla on todettu vaikea-asteinen masennus.

Välillä ei tiedä mitenpäin olisi, kun ei voi olla omaitsensä. Pakko teeskennellä esim. äidille, että kaikki on hyvin, kun ei hän ymmärrä yhtään tätä masennusta "koska ei mulla ole koskaan ollut sellaista, niin miten sulla voi olla?" Mietipä sitä. Ja tuota jatkuvaa lyttäämistä kuinka huono olen missäkin, en kestä. Se luhistaa minut.

Ei unohdu koskaan

Luin viime viikolla Ei unohdu koskaan - henkirikoksen jäljet-kirjan. Tykkään siis lukea tositapahtumiin perustuvia kirjoja, elämäkertoja ja semmoisia. Ihan mielenkiitoinen kirja oli tuo. Siihen on kerätty henkirikoksen uhrien omaisten haastatteluja ja asiantuntijat ovat myös kertoneet omasta puolestaan mitä tapahtuu tuollaisen tapahtuman jälkeen omaisille ja sille rikoksen tekijälle.

Meidän poika kasvaa ja kehittyy. Nyt on alkanut "minä itte"-vaihe. Syö itse lusikalla ja auttaa ei saa. Kävelee tuetta, mutta viime aikoina tuntuu taantuneen, koska konttaaminen kiinnostaa enemmän.

Daddy Cool ja Elovena-tyttö

Otsikko voisi tietysti olla jostain huonosti nimellä naamioidusta Fifty shades of Grey-tyyppisestä elokuvasta tai -kirjasta, mutta kyse ei ole nyt siitä.

Olen viime aikoina kärsinyt unettomuudesta (masennus taas puskee läpi) ja ahdistuksesta. Sen seurauksena olen lukenut öisin kirjoja. Viimeisimpinä nuo kaksi yllä mainittua. Jorma Sairasen ja Kalle Kinnusen teos Daddy Cool kertoo tv:n ja elokuva-alan kolmesta vuosikymmenestä 80-luvun lopulta näihin päiviin. Mutta tuo on lähinnä Sairasen itsekehuskelua: kuinka hän on tuonut milloin mitäkin sarjoja Suomeen ja kuinka joku muu (toisella tai samalla kanavalla töissä oleva) ei ollut ymmärtänyt ostaa kyseistä sarjaa ohjelmistoon. Kirjan nimi, mistä se tulee? No, sain sellaisen käsityksen, että se tulee biisin nimestä (josta ilmeisesti Sairanen pitää). Ja samalla varmaan kertoo Sairasen olevan tällainen Mr Cool.

Eilen ahmin yhdessä illassa tuon Elovena-tytön, joka on tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirja. Eli oli myynnissä vain kirjan ja ruusun päivänä ja parina päivänä sen jälkeen tai ei oikeastaan myynnissä vaan tuli kylkiäisenä, kun osti mitä tahansa kirjoja vähintään 15 eurolla. Itse tilasin pojalle Puppe-kirjan ja sain tuon mukana. Vaikka tuon luinkin yhdessä illassa, niin ei ollut semmoinen, jonka lukisin toiseen kertaan. Kertoo suomalaisesta kerrostalosta, jonne muuttaa maahanmuuttaja. Osa asukkaista pitää sitä hyvänä asiana ja yksi jopa lähtee oppaaksi Suomi-kierrokselle, mutta osa taas on täysin vastakkaisella puolella ja haluaa maahanmuuttajan pois asuintalostaan.

Se tunne, kun tunnet olevasi ylimääräinen...

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun tulette huoneeseen, jossa on ihmisiä ja he hiljenevät heti, kun te tulette sisään? Sellainen tunne mulla oli tänään. Eilen minun mies lisäsi minut Whatsapp-ryhmään, jonka nimi oli suvun sukunimiset, eli vaikka nyt Korhoset. Yllätyin tästä lisäämisestä, kun en tiennyt koko ryhmän olemassaolosta. Siihen kuului minun miehen lisäksi miehen sisko, miehen veli, veljen vaimo, veljen tyttö, veljen ENTINEN naisystävä, anoppi ja appiukko.

Tänään se sitten alkoi, hirveä polemiikki siitä, että mitä minä teen siinä ryhmässä. Tätä päivitteli anoppi sanalla ylimääräinen. Se mä heidän suvussaan ilmeisesti olen. No, sanoin poistuvani ryhmästä, jos en siihen kuulu ja niin poistuin. Mutta siis anopin mielestä hänen poikansa entinen naisystävä kuuluu heidän sukunimellään varustettuun ryhmään, mutta minä en. Enhän mä olekaan kukaan muu kuin hänen poikansa tuleva vaimo ja toisen lapsenlapsensa äiti. Tuli semmoinen olo, että tulin paikkaan, jossa he oli saaneet puhua (muun muassa minusta) paskaa niin paljon kuin haluaa ja nyt kun minä tulin paikalle, he ei enää voineetkaan jatkaa keskustelua entiseen malliin. Jotenkin alkanut tökkiä koko suku (minun miestä lukuunottamatta) ja koko paikkakunta, jolla olen kirjoilla. Haluttaisi muuttaa pois, entiselle kotipaikkakunnalleni. Olisin omillani siellä.

Pääsiäinen, se oli kyllä ikimuistoinen. Torstaista lauantaihin istuin vessassa ämpäri sylissä. Epäily oli norovirus, mutta pikatestin tulos oli negatiivinen, eli sitä se ei ollut. Tulehdusarvot oli hieman koholla. Sairaalaan minut sai alunperin menemään verinen ripuli tai oikeastaan se oli pelkkää vetistä verta, ei muuta. Lääkäri epäili suolitulehdusta. Tuon taudin seurauksena kuivuin niin, että olin perjantaina kolme tuntia tiputuksessa sairaalassa. Sunnuntaina koko tauti oli poissa.

Vuosi, joka tuntui kahdelta

Kuten otsikko kertoo, mennyt vuosi tuntui kahdelta vuodelta. Mulla ei siis todellakaan tunnu siltä niinkuin yleensä: "aika menee kuin siivillä". Poika täytti viikko sitten vuoden ja en halua enää koskaan palata siihen aikaan. Eli toista, ainakaan tarkoituksella hankittua raskautta ei ole tulossa. Oli elämäni raskainta aikaa. Meidän pieni ei vieläkään nuku. Herää 12 kertaa 10 tunnin aikana, jotka siis on sängyssä. Toisin sanoen, hänen kanssaan nukkuva ei nuku ollenkaan.

Kävellä hän ei vielä osaa, muuta kuin kävelykärryyn tukien tai sitten jos joku kävelyttää häntä käsistä. Seisoo kyllä välillä ilman tukea. Puhua hän ei osaa juurikaan. Joitain sanoja kyllä: äiti, ei ei, hei hei, mämmä (mummi) ja sitten titititi, joka tarkoittaa "mutta kun minä haluan tuon nyt heti!"

Kasvanut hän on hurjasti. Noin 30 senttiä vuoden aikana. 1-vuotisneuvolassa ei olla vielä käyty, mutta mitä itse mittasin, niin hän on noin 75 cm pitkä ja 9,5 kg. Itse olen ollut tuon kokoinen vasta 1,5-vuotiaana, eli eiköhän poika kasva äitiään pidemmäksi, toivon mukaan ainakin (minä kun olen aika lyhyt: 145 cm).

Väsymys vaivaa minua edelleen. Ei jaksa mitään eikä mikään huvita. Myös unettomuus vaivaa. Tämä on kuin oravanpyörä. Painoa pitäisi pudottaa, mutta kylläpä tuota suklaata menee lohdukkeeksi sen verran, että paino ei putoa.

Suuri alakulo ja miehen äiti

Otsikon kahta aihetta käsittelee tämä kirjoitus.

Tein eilen netissä BDI-testin (masennustesti) ja tulokseksi sain VAIKEA MASENNUS. No, ei ollut yllätys. Sen verran väsyttää eikä mikään kiinnosta. Ihme, että jaksan tänne kirjoittaa silloin tällöin. Piti jo kaksi päivää sitten kirjoittaa, mutta en saanut aikaiseksi.

Nukuin eilen viidestä yhdeksään (illalla) ja yöunet siihen päälle ja edelleen oli kauhea väsymys päällä.

Asiasta anoppiin. Pari viikkoa sitten petyin kyseiseen akkaan ihan totaalisesti. Pyysin ensimmäistä kertaa, että voisiko hän katsoa poikaa pari tuntia, että saisin käydä kaupassa YKSIN ilman vaunuja. Hän lupasi, kunnes alle puoli tuntia siihen, kun minun mies olisi kesken työpäivän pojan hänelle vienyt, tulee anopilta viesti, ettei käykään, kun hän meneekin toisen lapsensa kanssa pitsalle. Tätä lapsenlastaan hän näkee vaikka joka päivä, mutta meidän poika kun on minun mukana monta viikkoa aina minun vanhempien luona, niin häntä anoppi ei kovin usein näe. No, tulipa selväksi mikä hänelle on tärkeää ja että hän ilmiselvästi jaottelee kaksi ainoaa lastenlastaan tärkeä- ja vähemmän tärkeä-kategorioihin.

Lastentauti

Ohhoh, viime kirjoituskerrasta onkin vähän vierähtänyt aikaa. Yli kuukausi. No, eipä tässä mitään muutosta ole tapahtunut. Edelleen masennus vaivaa, mikään ei huvita ja väsyttää kamalasti. On tutkittu kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sokerirasitustestissä olen käynyt. Molemmat oli siinä rajalla, että ei ole kumpaakaan, sokeritautia eikä vajaatoimintaa, mutta koska on siinä rajalla, niin painoa pitäisi pudottaa. Sitä nyt pitäisi pudottaa muutenkin. Olen päättänyt, etten mene naimisiin ennenkuin vaaka näyttää vähintään miinus 20 kiloa.

Nyt sitten taas vaivaa välikorvantulehdus. Edellinen hoidettiin antibiooteilla ja kuuri loppui viikko sitten keskiviikkona, mutta nyt on toinen korva lukossa ja humisee. Yksi yö sitä särkikin, eli vissiin taas tulehdus, mutta tällä kertaa toisessa korvassa. Lapsillahan tuota korvatulehdusta useimmiten esiintyy, siitä tuo otsikko.

Poika täyttää kuukauden päästä vuoden eikä vieläkään nuku. Ei nuku yöllä eikä päivällä. Heräilee vähän väliä. Siksi en jaksa sen kanssa yksin. Mies kun tosiaan on töissä usein kahta vuoroa samana päivänä, eli häntä ei paljon kotona näy. Kova on liikkumaan tämä mini-ihminen. Nousee seisomaan tukea vasten ja käy jopa potalla. Sinne ei tosin osaa vielä tehdä muuta kuin pissata, mutta hyvä alku sekin. Nousee ylös heti, kun on hommansa hoitanut, eli tietää mitä pottaan tehdään.

Tämä blogikin muuten ehti täyttää 5 vuotta tässä välissä.

Saako äiti olla masentunut?

Niin, otsikon kysymys, se mulla on pyörinyt mielessä viime aikoina. Olen kamalan väsynyt ja mikään ei kiinnosta. Masennus vaivaa taas. Välillä lapsikin ärsyttää niin, että haluaisi vaan sulkeutua tyhjään, pimeään huoneeseen yksin. Olen toki iloinen lapsestani ja hänen kehityksestään, mutta käy vaan välillä niin hermoon. En ole sanonut tästä kenellekään, kun minusta tuntuu, ettei äiti saa olla masentunut ja aina pitää jaksaa.

Poika (kohta 10 kk) on oppinut nousemaan seisomaan ja ryömii kovaa vauhtia eteenpäin. Heräilee vaan vieläkin jopa tunnin välein.

Ja minun ahdistus on palannut pahempana kuin koskaan. Tämä on jatkuvaa. Koko ajan semmoinen painava kivimöykky rinnassa.

Me ollaan edelleen pojan kanssa minun vanhempien luona samasta syystä kuin aiemmin. En jaksa enkä pysty olemaan lapsen kanssa kahdestaan. Miehen työajat kun on niin epäsäännölliset. Ja vaikka ei olisikaan, en jaksaisi olla lapsen kanssa viikkotolkulla kahdeksan tuntia päivässä kahdestaan tässä väsymyksessä.

Minun mies oli täällä myös nyt joulun. Oli kyllä niin raskas joulu henkisesti, että ajattelin, jos oltaisiin ensi joulu ihan vaan kolmistaan kotona. Jos tuo poika sitten jo olisi vähän helpompi.

Unikoulusta

No niin, nyt on käyty unikoulussa ja kyllä täytyy sanoa, etten suosittele kenellekään. En ainakaan tätä paikkaa. Käytiin siis Lapin ensi- ja turvakodilla. Se koko homma oli niin turha kuin olla ja voi, ei mitään apua. Mentiin sinne viime viikon maanantaina 5.12. ja lähdettiin pois jo keskiviikkona 7.12.

Juttuhan meni näin: Me mentiin sinne sillä odotuksella, että saataisiin apua pojan nukkumiseen. Ja siellä sanottiin, että hoidan itse poikaa öisin meidän huoneistossa, mutta tarvittaessa saan apua hoitajalta. Ekana yönä mulla oli oma puhelin käytössä, jos tarvitsen apua, mutta en jotenkin ujouteni takia saanut aikaiseksi soittaa tai se tuntui jotenkin hoitohenkilökunnan vaivaamiselta. Öisin ei ollut kuin yksi hoitaja, joka hoiti sekä ensi- että turvakodin (ovat eri kerroksissa). Me oltiin ensikodin puolella, jossa ei muita asiakkaita nyt ollutkaan.

Seuraavana yönä mulla oli sitten käytössä itkuhälytin, jolla sain tarvittaessa apua. Yöllä en tarvinnut apua, mutta aamulla olisin tarvinnut pojan pukemisessa. Hän on aikamoinen rimpuilija, että häntä on vaikeaa yksin pidätellä putoamasta sylistä/sängyltä ja hankalaa siis pukea siinä samalla. Sanoin itkuhälyttimeen, että "tulisitko käymään". Ketään ei tullut. Kävin katsomassa käytävällä ja yleisissä tiloissa, mutta ei siellä ketään ollut. Kysyin myöhemmin, oliko hälyttimessä joku vika vai mikä oli, kun ketään ei ollut tullut, niin vastaus oli "ai se oli kutsu? Kuulin kyllä, mutta ihmettelin mikä se oli." Just. Ja sama homma, kun minun olisi tarvinnut omat aamulääkkeet ottaa: ei ketään missään, että olisivat sen ajan voineet katsoa pojan perään, että olisin lääkkeeni saanut ottaa ajallaan. No, ne tuli sitten otettua milloin mihinkin aikaan päivästä kerkesin.

He puhuivat monesti tassuttelu-unikoulusta, mutta en saanut konkreettista näytöstä siitä mitä se on käytännössä - edes pyytämällä.

No, sitten, kun poika piti ulos saada, pyysin uudelleen, ihan kasvotusten apua siihen pukemiseen. Hoitaja tuli, mutta hän vain katsoi, kun yritin kaikin voimin pukea rimpuilevaa lasta ja yritin samalla estää häntä putoamasta sylistä. Ei siis ollut mitään apua hänestäkään. Se oli viimeinen niitti ja sanoin pojalle, että eiköhän me lähdetä pois ja niin lähdettiin. Jäi vähän rahastuksen maku.

Unta toivoen

Meidän poika ei nuku. Hän nukkuu päivällä max. tunnin pituisia unia ja yöllä herää 15-30 minuutin välein. Ollaan menossa 5.12. unikouluun Lapin ensi- ja turvakodille. Toivottavasti siitä on hyötyä. Lisäksi hänellä epäillään refluksia. Sekin tosin voi tehdä tuon, ettei nuku. Refluksi on siis sairaus, jossa ruoka nousee takaisin ruokatorveen ja aiheuttaa närästystä.

Itse olen käynyt verikokeissa paastoverensokeri- ja kilpirauhaskokeiden takia. Paastoverensokeri oli ok, mutta kilpirauhasarvot oli viiterajan alarajalla (ihan samalla tavalla kuin viime kuussa). Ja taas pitäisi ensi kuussa mennä. En tajua mitä helvettiä sitäkin joka kuukausi tutkitaan, jos tulos on aina sama eikä ikinä ole aikaa lääkärille, kokeita vaan otetaan. Ja sitä miksi kokeita otetaan, se johtuu minun älyttömästä väsymyksestä. Tiedän, että ihan pelkästä vauvan valvottamisesta tämä ei johdu. Se voi olla myös masennusta. Mutta ei sillä, hyvä, että tutkivat.

Jos et sinä, niin minä sitten...

Tein eilen jotain sellaista, mitä en ajatellut koskaan tekeväni. Kosin miestäni. Mä olen ollut aina sitä mieltä, että se on mies, joka kosii tai sitten ei mennä naimisiin ollenkaan, mutta kun olen tässä jo jonkun aikaa odotellut hänen kosintaansa eikä mitään ole tapahtunut, päätin ottaa ohjat omiin käsiini.

Tein askartelupahvista rasian/pienen laatikon, tulostin kahta sormusta esittävän kuvan ja laitoin sinne laatikkoon, jonka jälkeen paketoin paketin lahjapaperilla. Eilen Muru luki netistä jostain parista, jotka oli olleet 50 vuotta yhdessä ja kysyi "ollaanko mekin 50 vuotta yhdessä?" Silloin ajattelin, ettei sopivampaa tilaisuutta tule, hain paketin ja annoin sen hänelle avattavaksi. Hän kysyi "nytkö jo?" ja tarkoitti, että nytkö hänen jo isänpäivälahja pitää avata. En sanonut mitään. Kun hän avasi sen ja kurkkasi sisään, kysyin meneekö hän minun kanssa naimisiin ja sain myöntävän vastauksen.

Sormuksia meillä ei vielä ole. Hankitaan sitten kun on rahaa sen verran, että on varaa ostaa sellaiset. Ja olen päättänyt, että naimisiin en mene ennen kuin olen pudottanut painoa 20 kiloa vähintään. Jäi vähän raskaudesta jäljelle enkä ole saanut niitä pois, koska herkuttelu on niin houkuttelevaa. Niin, ja sitä paitsi tästä ei vielä tiedä kukaan meidän lisäksi, koska ei olla asiaa julkaistu missään eikä kerrottu edes vanhemmille. Se tapahtuu sitten, kun ne sormukset on sormessa.

Siinä on meidän isänpäiväkakku. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni itse kakkuun koristeet mantelimassasta. En ehkä ihan heti tekisi uudestaan. On se semmoista väkertämistä.

Huono äiti?

Vähän on alkanut tuntumaan, että olen huono äiti, kun en ole mikään robotti, joka tekee kaiken silmänräpäyksessä aina oikein ja joka vain jaksaa ja jaksaa loputtomiin. Ollaan siis pojan kanssa edelleen vanhempieni luona, kun en jaksa hänen kanssaan yksin (isästään ei ole apua). Jatkuvasti saan kuulla kuinka teen väärin sitä ja tätä. Tämä äitini suusta siis.

Minun masennus on ottanut taas vallan ja vain syvenee, kun jatkuvasti moititaan. Ja olenpa jopa kuullut ihan näillä sanoilla "ei sinusta ole tähän. Et sinä osaa." Olen maininnut tuosta jatkuvasta valituksesta/moitinnasta mutta se ei ole tuottanut tulosta. Lähtisin kotiin, jos vain jaksaisin olla lapsen kanssa 24/7 yksin. En tunne omalta asuinpaikkakunnaltani ketään, josta olisi apua kun sitä tarvitsisi. Ja täällä sentään saa joskus nukkua. Kotona sitä ei suinkaan voi tehdä.

Kilppari tuli kylään... tai ehkä asumaan

Mulla on viime aikoina ollut aivan sairaalloinen väsymys. Vaikka kuinka nukun, väsyttää aina vaan. Viime viikolla kävin kotipaikkakunnalla verikokeissa ja tänään soittelin tuloksista. Hoitaja tai mikä lie höpisi latinaa langan toisessa päässä. Mitään en ymmärtänyt, mutta sanoi, että joku arvo on viitearvojen alarajalla. Ilmeisesti mulla on siis kilpirauhasen vajaa- tai liikatoiminta. Veikkaan, että olen vajaa. Torstaina pitää soittaa uudestaan ja kysyä mitä lääkäri on sanonut. Itse siis vaadin noita kilpirauhaskokeita ja sitten pientä verenkuvaa, ne oli ok, eli syy täytyy olla siinä kilpparissa. Kysyi, että syönkö lääkettä siihen. Miten, kun nyt vasta tutkitaan koko juttua?

Poika meillä voi hyvin. Kovasti harjoittelee konttaamista. Kasvanut on 23,5 cm syntymästään ja painoa tullut nelisen kiloa. Pitkä ja hoikka poika kuulemma.

Muutama viikko sitten sain hiusmurtuman ranteeseeni. Huomenna saan kipsin pois. Vauvan hoitaminen tällä kädellä on ollut aika hankalaa, kun ei ole saanut nostaa mitään. Sormet on kyllä vapaana, mutta kämmen ja ranne kyynärpäähän asti paketissa.

Haamupotkuja

Mulla on nyt parina iltana sängyssä nukkumaan mennessä tuntunut sellaisia haamupotkuja. Siis ihan kuin vauva potkisi vatsassa. Mutta en ole raskaana eikä siellä siis oikeasti ketään ole. Googletin ja näköjään muillakin on tuollaista, eli en ole ainut. En ole koskaan edes kuullut tuollaisesta. Siinä vaiheessa vasta tajusin alkaa tutkimaankaan kun itsellä tuntui sellaista.

Mä olen kauhean väsynyt. Joka syksyinen masennus on ottanut taas vallan. Äiti katsoi poikaa viimeyön ja mä nukuin 12 tuntia putkeen ja tuntui, ettei sekään riitä. Välillä tuntuu, ettei vaan jaksa. No, ollaan päätetty, että meidän lapsiluku on täysi. Joo, sisaruksia olis kiva olla, mutta mä en jaksa. En jaksa synnytystä/sektiota enkä valvomista enää kun tämän lapsen takia valvomiset loppuu.

Miten jotkut ehtii?

Saanen ihmetellä. En käsitä miten jotkut äidit ehtii. He ehtii harrastaa, siivota, tehdä ruokaa joka päivä, pitää blogia ja vaikka mitä. Missä välissä? Meillä on välillä neljäkin hoitamassa poikaa eikä meinaa aika silti riittää mihinkään muuhun. Valokuvausta sentään olen saanut harrastaa samalla, kun työnnän poikaa vaunulenkeillä, mutta muuta ei kyllä juurikaan. Edelleen olen lapsuudenkodissani välillä tai sitten äiti on meillä, koska en jaksa enkä ehdi yksin. Mies on töissä monta tuntia päivässä niin ei sitä apua siltä taholta ole.

Poika täytti tänään puoli vuotta. Nopeasti on tämä aika mennyt. Itse en ole saanut kiloja pois. Ei ole oikein motivaatiota, vaikka halua on. Mutta on myös makeanhimo. Poika on oppinut kuukausi sitten ryömimään ja tällä viikolla aukesi jo tv-tason laatikkokin. Pitää vissiin teipata ne kiinni tai jotain tai kohta on sormet välissä. Ja kävelytuolilla liikkumisen opettelu on kovasti käynnissä.

Elämäkertakirjallisuutta

Olen muutamana viime viikkona lukenut seuraavat kirjat:

Tuon Jukka Puotilaa käsittelevän kirjan luin muutamassa illassa, mutta Heikki Kinnusessa meni vähän kauemmin. Syy siihen on, etten tykkää elämänkertakirjoista, joissa yleisesti ottaen vaan kehutaan päähenkilöä. Jukka Puotilan elämäkerrassa sentään kerrottiin suoraan ja kaunistelematta asioista.

Vauvan kanssa ei kauheasti jaksakaan lukea, mutta tuo Puotila vei mennessään. Se olikin kerrottu eri tavalla kuin tuo toinen.